Arvostelu: Transference on Elijah Woodin tuottama ”elokuvapeli”, jonka hintalappu on ihan käsittämätön

27.09.2018 09:10 | Tuukka Hämäläinen | 2

Ubisoftin VR-tuella varustettu tarinapeli Transference tarjoilee muutamia kiehtovia hetkiä, mutta kokemus on ohi ennen kuin se oikein alkaakaan. Elokuvan mittainen peli ei kestä vertailua elokuviin ja maksaa liikaa.


Julkaisu: julkaistu / Kehittäjä: Ubisoft & SpectreVision / Julkaisija: Ubisoft / Saatavilla PC, Xbox One & PlayStation 4 / Testattu: PlayStation 4 / VR-tuet: PlayStation VR, HTC Vive, Oculus Rift / Peliä pelattu arvostelua varten: pari tuntia


Syyskuun puolivälissä ilmestynyt Transference on paperilla hyvin kiinnostava projekti. Elijah Woodin perustama elokuvatuotantoyhtiö SpectreVision lyöttäytyi projektillaan yhteistyöhön Ubisoftin kanssa, ja pelin ideakin kuulostaa kiinnostavalta: mysteeriseikkailu murtuneista ihmismielistä rakennetussa simulaatiossa.

Valitettavasti lopputulos ei vaan lunasta odotuksia. Testasin pelin PlayStation 4:llä ilman PlayStation VR:ää (koska VR saa minut voimaan pahoin), joten en voi kommentoida VR-ominaisuuksia. En kuitenkaan usko, että virtuaalitodellisuus kykenee tuomaan merkittävää lisäarvoa kokemukseen, joka jää lopulta kovin latteaksi.

Transference on ensimmäisen persoonan seikkailu, joka sijoittuu melkein kokonaan yhden asunnon seinien sisäpuolelle. Tai siis kyse on tietysti simulaatiosta, mikä käy selväksi heti kättelyssä.

Pelin keskiössä on tarina tutkijasta nimeltä Raymond (Macon Blair), joka kehittelee työssään mielen siirtämistä virtuaalitodellisuuteen. Hänen perheensä muodostavat vaimo (Lindsay Burdge), joka on palkittu säveltäjä, sekä nuori poika (Tyler Crumley). Sirpaleinen tarina rakentuu pelin edetessä pienistä osista, joista tärkeimpiä ovat pelimaailmasta löytyvät, live action -kuvauksilla toteutetut videotiedostot.

Itse pelaaminen koostuu huoneistossa harhailusta, esineiden tutkimisesta ja pulmien ratkomisesta. Pulmat taas ovat pääasiassa ”kadonneiden tiedostojen” paikkaamista. Tämä tarkoittaa yleensä tietyn esineen löytämistä tai jonkin säätimen, vaikkapa radiotaajuuden, asettamista kohdalleen.

Transferencen oikeastaan ainoa omaperäinen mekaniikka on se, että valokatkaisimista voi siirtyä toisen hahmon versioon todellisuudesta. Esineitä voi kantaa näiden rinnakkaisulottuvuuksien välillä, mikä onkin avain useisiin pulmatilanteisiin.

Transferencen ensimmäinen ongelma on, että sen tarina ei ole kyllin kiinnostava. Useiden elokuvien sivurooleista tunnetut näyttelijät tekevät hienoa työtä ja dialogi on hyvin kirjoitettua, mutta kertomus ei tarjoa oikein mitään kunnon juonenkäänteitä, eikä tarina onnistu sen paremmin yllättämään kuin koskettamaankaan. Tämä on tarinavetoisessa pelissä melkoinen heikkous.

Toinen ongelma on se, että pelin läpäisee alle kahdessa tunnissa, vaikka välillä vähän harhailisikin ja tonkisi vääriä laatikoita. 25 euroa kustantavalle pelille kesto on turhan tyyris.

Visuaalisesti Transference on parhaimmillaan kaunis, ja peli käyttää äänimaailmaa sekä virtuaalitodellisuuden ”bugeja” taitavasti hyväkseen. Nämä asiat nousevat varmaankin oikeuksiinsa vielä paremmin VR-tilassa, jos se vain toimii sujuvasti.

Perinteisesti kuvaruudulta pelattuna Transferencen pelattavuus on myös hyvä, mutta hetkittäin esineiden poimiminen vaatii turhankin tarkkaa ruudun kohdistamista. Lisäksi pelihahmon kävelyvauhti on aavistuksen liian hidas, mikä alkaa turhauttaa niinä hetkinä, kun ei oikein tiedä mihin mennä ja mitä tehdä.

Transferencen ohjaaja Benoit Richer tunnetaan Batman: Arkham Originsin (2013) pelijohtajana, mutta muuten päätekijöillä tuntuu olevan enemmän kokemusta elokuvista kuin peleistä. Käsikirjoittajat Kyle McCullough ja Daniel Noah ovat työskenneet molemmat enemmän elokuvien parissa, samoin kuin tietysti myös tuottajana ja ”taiteellisena johtajana” häärivä Elijah Wood.

Elokuvatausta näkyy Transferencessa suoraan siinä, että peli on harmillisen lineaarinen. Videotiedostojen etsiminen ja kokoaminen on pelaajan kontolla, mutta tarinan eteneminen on aina kiinni tietystä toiminnosta ja se etenee ainoastaan A:sta B:hen.

Tässä mielessä Transference on enemmänkin interaktiivinen elokuva kuin peli. Eikä siinä mitään pahaa ole, onhan pelimaailmassa tilaa monenlaisille kokemuksille. Transferencea vain päätyy väistämättä vertailemaan elokuvien kanssa, ja sitä peli ei todellakaan kestä.

TRANSFERENCE

”Transference on turhan lyhyt, liian lineaarinen ja tarinaltaan heppoinen pelikokemus.”

 

Keskustelu

Ööö.. Pitäisikö seuraavalla kerralla laittaa VR-peliä arvostelemaan henkilö joka ei voi siitä pahoin? Arvostelulle ei oikein voi antaa arvoa jos sitä ei pelata tavalla, jolla se on suunniteltu pelattavaksi.

VR-pelin arvostelu ilman laseja? Ömh.. Nyt on kyllä aivan väärä henkilö arvostelemassa. VR mailmassa paljon tätä yksinkertaisemmatkin pelit voivat tuntua todella hauskoilta ja vaikuttavilta.. Sama asia kun menisit pelaamaan simulaattori F1 kisaa koko 60 kierroksen ajan WASD:illa.

Muropaketin uusimmat