Haastattelu | Studio Julmahuvista ja Ihmebantusta tuttu Jani Volanen: ”Paperilla nämä sarjat eivät välttämättä naurata yhtään”

07.12.2020 11:10 | Tuukka Hämäläinen

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Jani Volanen vastaa Muropaketin kysymyksiin Ihmebantusta, Studio Julmahuvista ja kulttikomedioiden taustoista.

Alunperin vuonna 2009 esitetty Ihmebantu palasi viime perjantaina Yle Areenaan katsottavaksi, kirjaimellisesti yleisön pyynnöstä. Sarjaa ei ole pitkään aikaan uusittu ja DVD:tkin ovat kadonneet myynnistä aikoja sitten.

Samaan aikaan on huomattu, kuinka Vemparen, ”paska paprika” tai vaikka monologi ärsyttävistä sutkauttelijoista ovat jääneet elämään. Uskollinen katsojakunta muistaa sarjan hyvin yli vuosikymmenen jälkeenkin.

Tavoitimme Ihmebantun ohjaaja-käsikirjoittaja Jani Volasen vastaamaan kysymyksiimme kulttisarjan taustoista.

Yle toi sarjan takaisin Areenaan yleisön pyynnöstä. Mitä ajattelet siitä, että Studio Julmahuvin jälkeen tämäkin sarja on noussut kulttisuosikiksi? 

– Sehän tuntuu hienolta, vilpittömästi. Toki, muistan ajatelleeni sarjan valmistuessa aikoinaan, että koin sen olevan parasta mitä olen ikinä tehnyt. Siinä mielessä on oikeinkin huojentavaa, että joku tykkää sarjasta edelleen – eikä se kadonnut tyystin. Maailma on täynnä televisio-ohjelmia, jotka tulevat ja menevät, eikä niitä kukaan kaipaa ensiesityksen jälkeen. Kyllä niitäkin silti paikoin ihan sydänverellä väsätään.

Miten lähditte aikanaan tekemään Ihmebantua Tommi Korpelan kanssa?

– Alkusysäys oli mun itsepintainen ajatus edelleen, pokkana, tarjota sketsisarjaa pelkällä tekijätiimillä, ilman sisältöä. ”Nämä näyttelijät, yhdessä kirjoitamme, ja minä ohjaan. Sisältö syntyy vasta kun ohjelma on tilattu, ja siitä näin ollen voidaan maksaa jo suoraan kirjoituspalkkaa.”

– Näinhän Studio Julmahuvikin aikoinaan Ylelle sisään otettiin, mutta ajat olivat muuttuneet vajaassa kymmenessä vuodessa, kovastikin. Ajattelin kuitenkin että käsikirjoitusten hyväksyttäminen jollain ylemmällä taholla – tai pahimmassa tapauksessa tahoilla, monikossa – tulee johtamaan hankaluuksiin, loputtomiin vääntöihin, ja siksi mahdollisesti hankkeen toteutumattomuuteen. Ajattelin itse asiassa, että jos Studio Julmahuvin toteutuminen olisi ollut siitä kiinni, että joku lukee aihiomme sketseiksi ja arvioi niistä raapustuksista että kannattaako, naurattaako, niin sitä ei olisi tehty. Ajattelin vielä varmemmin, että jos sen toteutuminen olisi ollut siitä kiinni että joku lukee ihan viimeisimmätkin versiot sketsiemme käsikirjoituksista, ja arvioi niiden pohjalta kannattaako tai naurattaako, sitä ei olisi varmasti tehty.

– Meillä oli mm. 40 sivua siansaksa-dekkarikäsikirjoitusta jaettuna 7 jaksoon. Joka luettuna ei ole hauska. Pikemminkin piinaava. Meillä oli 14 sivun mittainen sketsi miehistä, jotka tarkkailivat ratikoita, ja käsiksessä oli yksi perinteisessä mielessä hauska kohta, jossa he riisuvat vaatteet ja öljyävät itsensä. Muut 13 sivua vaikutti dokumentilta. Eikä mitenkään hauskalta luettuna, vuoden 1998 mittapuulla. Päättelin siis että en halua olla tilanteessa jossa hattu kourassa ojennan jollekin sketsikäsikirjoituksia ja kysyn ovatko ne riittävän hyviä. Tai joutuisin perustelemaan niitä – selittämään miksi ne tulevat näyteltyinä, kuvattuna, musiikin ja efektien kanssa, leikattuna, olemaan hyviä. Vaikkei paperilta sanoina sitä ideaa lukeva voi vielä tajuta. Päätin, että jos tällainen riskidiili ei mene läpi, mun ei tarvitse tehdä sketsejä enää koskaan. Johan niitä tuli tehtyä.

Olli Haikka Filmiteollisuudella otti riskin ja uskoi tekijätiimiin. Harri Virtanen Yleltä kuunteli tuon edellä mainitun pitchin, silloin vielä osuvalla otsikolla ”Vapaat Kädet”, ja vastoin kaikkea järjenkäyttöä osti ohjelman – siis sokkona. Alkuperäinen ajatukseni oli, että sarjan päänäyttelijät ideoivat sisällön kanssani. Kävi kuitenkin niin, että annetulla tuotantoaikataululla vain Tommilla oli mahdollisuus antaa sarjalle kalenteristaan kuukausitolkulla täyspäiväistä työaikaa. (Koska sarjaa ideoidaan, kirjoitetaan ja uudelleenkirjoitetaan kuukausia. Vaikka se olisi sketsisarja.) Joten siis tavallaan sattuman kautta sarjasta tuli Tommin ja mun.

Millä menetelmällä valitsitte, mikä materiaali päätyy sarjaan?

– Samalla metodilla, jonka Julmahuvin kanssa tekeminen oli opettanut. Höpötetään, ideoidaan, rönsytetään, mennään eteenpäin ja palataan aina myöhemmin taas alkuun ja arvioidaan, möyhitään samat jutut uudestaan. Kirjoitan ylös koko ajan kaiken mikä tuntuu ylöskirjoittamisen arvoiselta. Ja näin sieltä alkaa hitaasti päivien ja viikkojen, jopa kuukausien kuluessa pysymään kestosuosikkeina jotkut jutut; vaikuttamaan tekemisen arvoisilta jotkut toiset; kehityskelpoiselta edelleen iso kasa juttuja jne. Koko ajan putoaa kehnoimmat pois. Ja kuten aina, palasimme myös vanhoihin muistiinpanoihin vuosien varrelta. Mainitsemisen arvoinen pointti on, että moni juttu on saanut alkuponnistuksensa jo Julmahuvin aikaisista ideoista. Muiden jätkien silloisen luvan kanssa.

– Lopulta mahdollisia ideoita on liikaa suhteessa mahdollisuuteen tehdä. Sitten karsitaan järkeä ja sydäntä käyttäen, miettien toisaalta: Onko tämä liian kallis idea? Liian vaivalloinen? Liian hankalasti avautuva? Ja toisaalta: Onko tämä hyvä? Tai hauska? Tai loistava? – Vai jotain selvästi vähemmän. Viimeinen karsiminen tapahtuukin editissä. Kaikki mitä kuvattiin ei ollutkaan kultaa. Paperilla loistoidea kompuroikin näyteltynä ja leikattuna pahemman kerran.

Voitko mainita pari sketsiä, joiden ideat ovat perua Studio Julmahuvin ajalta?

– Öh… Siitä kun otsikot ovat olleet Julmahuvin aikaisissa ideavihkoissani siihen, kun ne todellakin lopulta käytettiin kului vuosia – ja siitäkin on nyt vuosia. Eli vaikka kymmenen vuotta sitten olisin pystynyt listaamaan suoralta kädeltä, nyt alkaa tehdä tiukkaa muistaa mitään, hehe… Monta niitä oli, mutta harva päätyi pysymään alkuperäisen kaltaisena. Antikristusseulonta selvisi Ihmebantuun sen kaltaisena kuin Julmahuvin aikoina se oltiin ajateltukin, eli uutisparodiana. Muissa tapauksissa jutut saivat Tommin ja mun eteenpäin vieminä hyvin erilaisen käsittelyn, kuten hautaustoimisto, jossa myydään lapselle arkku. Julmahuvin aikoihin se oli mun idea joka ei oikein mennyt porukalle läpi, ja ote siinä olikin että hautaustoimiston myyjä on aktiivinen ja sutki. Toteutus Ihmebantussa sitten tietenkin on jopa päinvastainen.

Mikä on oma suosikkihetkesi sarjassa tai sellainen sketsi, jossa onnistuitte erityisen hyvin?

– Tuntuu jotenkin harmilliselta olla tässä asiassa ilmeinen ja sanoa että viimeisen jakson viimeinen episodi, jota… öh, ”Häpäti-mieheksikin” on jossain kutsuttu paremman nimen puutteessa. Mutta kyllähän totuus on, että kyseinen jakso heitettiin alkuperäisestä järjestyksestä poiketen viimeiseksi, juuri koska tämä kyseinen juttu oli mielestäni niin vahva. Osuvampi ja omaperäisempi vastaus samaan kysymykseen on: leikkaaja Jussi Rautaniemen paikoin rankastikin efektoimat ”välikkeet” läpi sarjan.

Mainitsemasi välikkeet nousevat paikoin todella vahvaan rooliin sarjan kokonaisuuden ja tunnelman kannalta. Saiko Rautaniemi kuinka vapaat kädet näiden kanssa? Syntyivätkö tätä kautta esimerkiksi muutamassa haastattelussa tulevat hetket, joissa hahmojen kasvojen kohdalta ikään kuin avautuu toiset kasvot? 

– Siellä on siis välikkeitä, jotka on kuvattu ja käytetty sellaisenaan, kuten erilaiset öiset visiot kaupungilla – ja sitten erikseen välikkeitä, joita Jussi on manipuloinut ja efektoinut. Ja sitten näiden yhdistelmiä. Nämä manipuloidut ja efektoidut Jussi on keksinyt päästään, koska en olisi osannut sille mitään vastaavaa edes ehdotella. Jussi teki ensin nämä ”säteilevät kasvot”, ja ne olivat mulla tarkasteltavina, kuten kaikki muutkin irtoväläykset. Muistaakseni mun idea oli laittaa ne ilmestymään keskelle uutisia ja vielä niiden uutisten tylsimpiä hetkiä.

Efekteistä, huminoista ja tummanpuhuvasta tunnelmasta tulee välillä mieleen jopa David Lynchin tuotanto. Onko tämä tarkoituksellinen yhteys vai ainoastaan minun päässäni?

– No, Lynch on kova, eli kyllä se vaikutus siellä epäilemättä näkyy. Jos joku kysyy edit-vaiheessa laitetaanko tämän-ja-tämän kanssa tilulilu-musiikkia vai matalaa pelottavaa jylinää, niin kyllä mä sen jylinän aina valitsen, hah! En mä Lynchiä silloin itse asiassa mieti, vaan Lynch on muhun jälkensä jo nuorella iällä jättänyt. Mutta muuten kannan vaikutteitani suurella ylpeydellä.

Miten muuten häpäti-mies ja tämä mainittu sketsi syntyivät?

– Olen Studio Julmahuvista asti huomannut, että kannattaa pitää suu supussa, hehe… Etenkin Studio Julmahuvin kohdalla toimittajat jostain syystä listasivat haastatteluissa tosi usein (mahdollisesti) lempisketsejään, ja kysyivät miten ne ovat syntyneet. Ja sitten seuraavasta. Ja sitten seuraavasta. Ja käsinkosketeltavasti, sitä mukaa kun kertoi totuuden, tunnelma lässähti, joka vastauksella hiukan enemmän. Mä en ole ihan varma mitä jengi odottaa silloin vastaukseksi? Osaan vain arvailla että jotain ehkä ”makeempaa” tai ”suurempaa” sen toivotaan tai oletetaan olevan, kuin mikä se totuus yleisimmin on. Tai että alla olisi aina iso ajatus, jolle on sitten haettu nerokas muoto. On hienoinen pettymys kuulla, kuinka mitättömästä ideasta on saatu paisuteltua nerokkaaksi kehuttu lopputulos.

Sinun monologisi Ihmebantussa ovat yksi sarjan mieleenpainuvimmista elementeistä, ja niihin viitataan toistuvasti. Oliko näissä mukana improvisaatiota?

– Niissä ei ollut muuta improvisaatiota kuin että jätin itselleni tasaisen pienen vapauden lauseiden sanajärjestyksissä, joskus sanavalinnoissa – juuri siksi että ne kuulostaisivat improvisoiduilta. Tosiasiassa ne oli ensin kirjoitettu sanatarkoiksi. Niiden synty oli tavallaan samasta laarista kuin Tomminkin monologit sarjassa. Aika pian tajusimme että nyt on monologityyppisiä ideoita – ja ylilyöntejä niiden ”väitteissä” – jotka kuuluvat kahdelle eri suulle, kahdelle eri asenteella. Tommin monologisti on väitteissään kohtuuton ja kylmä, mutta ilmaisultaan positiivinen ja kannustava. Mun havainnot tulivat puolestaan turhautumisen ja vitutuksen prisman läpi – ja kohteena olivat arjen niin mitättömät asiat, ettei niille todellisuudessa kannattaisi juuri uhrata ajatustakaan. Tosi asiassa, molempien suihin on kirjoitettu tarkoituksella liian pitkälle vietyjä versioita ajatuksista, jotka oikeasti ovat käyneet mielessä. Ei aina edes niin pitkälle vietyjä, hehe…

Jäikö leikkaamon lattialle julkaisemattomia sketsejä?

– Ihmebantun leikkaamon lattialle jäi kaikenlaista, mutta muoto mahdollisti sen, että aika lailla ne kaikki pääsivät sarjaan mukaan siitä huolimatta. Rautaniemen välikkeissä on (aina kun mahdollista) käytetty hyväksi kuvamateriaalia jostain, joka on jo siinä vaiheessa päätetty tiputtaa omana kokonaisuutenaan veke. Eli välikkeissä nähdään myös välillä manipuloituja, pilkottuja ja remixattuja pätkiä, jotka alun perin ovat kirjoitettu johonkin ihan muuhun tarkoitukseen kuin vain lyhyiksi välikkeiksi.

Kolmannessa jaksossa ”Ei voi kaulia” on pitkä ja moniosainen sketsi kakasta. Miten ihmeessä päädyitte tähän komedian ikuisuusaiheeseen?

– No koska se on ikuisuusaihe, on siitä vuosien ajan tullut kirjoiteltua ylös yhtä ja toista, vuodesta toiseen. Ja sielläkin löytynee jokunen pätkä suoraan Julmahuvin ja Ranuan Kummien aikaisista otsikoista.

Oliko sarjan tuotannossa tai kuvauksissa jotain erityisen haastavaa?

– Se sama vanha, että jos draamabudjetteja kirotaan Suomessa liian pieniksi, niin komediabudjetti on siitä sitten vielä puolet pois. Tai ainakin kolmannes. Eli tuotanto oli paikasta toiseen juoksemista ja joka paikassa niin monen jutun kuvaamista kuin siitä lokaatiosta vain keksi. Esimerkiksi yhdessä asunnossa saatettiin sitten tehdä lyhyitä kuvia, pätkiä ja väläyksiä viiteen eri kokonaisuuteen, luottaen siihen, että katsoja ei hahmota että jaksossa 1, 2, 4, 6 ja 7 ollaan aina vain samassa olohuoneessa, keittiössä, vessassa ja eteisessä! Suurin ratkaisun paikka ja suuren ikuisen kiitoksen aihe oli myös asia jonka nyt varmasti 12 vuotta myöhemmin uskaltaa jo paljastaa: Tämä sarja on näytelty pitkälti talkoovoimin. Sarjan päänäyttelijät Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elina Knihtilä, Jukka Rasila ja Kari Hietalahti ottivat palkakseen minimiköntän, joka ei lopulta vastannut heidän todellista työmääräänsä.

– Sen lisäksi kameran edessä nähdään kymmeniä kuuluisia näyttelijöitä ja tulevia kuuluisuuksia, aivan piipahduksissa, paikoin lähes statistina, seisomassa taustalla tuolla, sanomassa yhden mitättömän repliikin täällä. Nämä ihmiset tulivat mukaan käytännössä katsoen kädenpuristuksella, henkilökohtaisen aneluni tuloksena. Tiesin että tarvitsen tietyn määrän kameran eteen, jotta sarjasta voi tulla se mikä sen kuuluu olla. Tiesin myös ettei meillä ole siihen näyttelijämäärään varaa, ei sinne päinkään. Tästä olen ikuisesti kiitollinen kaikille sarjassa näkyville näyttelijöille ja tutuille – ja special guesteille kuten Raimo O. Niemelle.

Kun teitte Ihmebantua ja sitä ennen Studio Julmahuvia, oliko työryhmällä käsitystä, että syntymässä on jotakin poikkeuksellista, joka tulisi kestämään aikaa? Oliko se jopa tavoitteena vai voiko moista ennustaa?

– Sellaista ei voi ennustaa. Enkä oikein hahmota miten sellainen voisi olla tavoitteena, ilman että mentäisiin väkisinkin täysin metsään yrittäessä tavoitella jotain mikä on itse asian ulkopuolella – kuten sen asian vastaanotto lopulta on. Se on ihan oma vaiheensa jota ei voi ennustaa, ja joka on täysin pois tekijöiden käsistä. Vaikka kuinka olisi markkinointi pohdittu juurta jaksaen ja siihen syydetty miljoona. Vaikka kuinka muka olisi oma sormi zeitgeistin ja kansakunnan pulssilla. Todelliset sukseet, kauaskantoiset game-changerit, ovat aina yllätyksiä. Tekijöilleenkin.

– Voi vain yrittää tehdä jotain mihin itse uskoo, mistä itse pitää, mitä itse haluaa tehdä ja mitä itse haluaisi nähdä. Etenkin jos on yhtään sellainen pelko että kaikki tässä maailmassa eivät välttämättä usko siihen tai pidä siitä – silloin kannattaa heittäytyä entistä tunnelinäköisemmäksi oman näkemyksensä kanssa.

Fanit tunnistavat uskoakseni tietyn huumorin tyylin joka alkoi Joyboys Storysta, kehittyi tuotannosta toiseen ja on jatkunut jopa aina Häiriötekijään ja M/S Romanticiin asti (vaikka tuotannoissa on paljon eroja ja eri tekijöitä). Tunnistatko itse vastaavaa jatkumoa? Kuinka tietoista kehitys on?

– En mieti sellaista jatkumoa. Mietin jatkumoa jossa koetan henkilökohtaisesti jossain määrin välttää toistamasta jotain jonka koen jo tehneeni. Mutta siinäkin on kyllä kyse enemmänkin muodosta, jota en haluaisi toistaa, kuin vaikkapa huumorin tyylistä. Siihen voi olla jopa vaikea vaikuttaa. Se kun on mikä on, oma huumorintaju. Näitten mainitsemiesi esimerkkien taustalta tosiaan löytyy aina vaihtuva sakki. Ja mitä enemmän se sakki on sama, sitä enemmän se huumorintaju liippaa jutusta toiseen läheltä. Niinhän se varmaan on, että jos minä olen jutun ohjaaja ja alkuperäinen ideoija, ja käsikirjoittaja jonkun tai joidenkin kanssa – tai jopa yksin – ne jutut väkisinkin muistuttavat sisällöltään toisiaan. Koska mä tykkään tietyistä asioista, asenteista ja otteesta. Ja itse mä hahmotan ne tietyt yhtäläisyydet varmaan huonoiten kaikista.

Luuletko, että Julmahuvin varhaista komediasarjaa To(i)ni ja Heikki Haaman Showta julkaistaan vielä joskus jossakin muodossa? Onko sarja tuomittu katoamaan historiaan vai onko se tarkoituskin?

– Jollei Studio Julmahuvia olisi juuri taannoin uudelleen lanseerattu ja uusittu Ylellä, väittäisin automaattisesti, että kyseiset sarjat pitävät sisällään nykystandardein niin loukkaavaa ja ”triggeroivaa” materiaalia, että niitä ei hyvällä katsoisi kukaan aktiivinen ja tiedostava henkilö 2020-luvulla. Olenkin hämmentynyt koska P-P Petelius on pakotettu pyytämään julkisesti anteeksi sketsejään, kun meidän Ylen ohjelmia ei ole vielä nostettu tapetille. Nehän sisälsivät muun muassa blackfaceja, inuiitti-parodioita, amerikan alkuperäiskansan tunnusmerkkien kulttuurista omimista ja intialaisten stereotypioiden vahvistamista. Ja kaikkien näiden presentointia puhtaasti naurua katsojalta hakien. Mene ja tiedä. Niiden varhaisten sarjojen master-kasetit Maikkarilta löytynevät edelleen. Niiden suhteen tuo edellinen listaus ei sitten edes ihan riitä. Itse en kannata niiden julkista uusimista ihan muista kuin jonkun someraivon pelosta: ne kun eivät kokonaisuuksina ole kovin hyviä, heh…

Viimeinen Julmahuvin nimellä tehty sarja oli (mielestäni täysin aliarvostettu) Mennen tullen. Luuletko että Julmahuvi vanhassa kokoonpanossaan tekee koskaan paluuta vai onko nimi lopullisesti kuopattu?

– Nimeä ei ole kuopattu. Meillä viidellä on sen niminen WhatsApp-ryhmä.

 

Ihmebantun kaikki seitsemän jakson löytyvät Yle Areenasta, jossa ne ovat katsottavissa ”toistaiseksi”.

Muropaketin uusimmat