Uusimmat

Alien ja Predator ovat upeita hahmoja, joista tehdään huonoja elokuvia – Katsoimme kaikki 12 leffaa uudelleen ja selvitimme, mikä menee jatkuvasti pieleen

03.04.2021 09:00 Tuukka Hämäläinen

Klassikkohahmot Alien ja Predator ovat esiintyneet kaikkiaan 12 elokuvassa, joista suurin osa on saanut heikon vastaanoton ja täysin ansaittua kritiikkiä. 20th Century Foxin avaruusmörkit ovat kaikkien aikojen tunnistettavimpia elokuvahahmoja, joista pidetään paljon. Mikä menee jatkuvasti vikaan?

Alien ja Predator tuskin laajoja esittelyjä kaipaavat. Epäinhimillinen xenomorph aloitti tarinansa Ridley Scottin vuoden 1979 elokuvassa Alien – kahdeksas matkustaja, ja avaruuden metsästäjä taas otti mittaa Arnold Schwarzeneggerista vuoden 1987 Predator – Saalistajassa.

Molemmista elokuvista käynnistyi menestyneet elokuvasarjat, joihin molempiin mahtuu laatua sekä totaalisia elokuvanturjakkeita. Lisäksi franchiset kietoutuivat toisiinsa Alien vs. Predatorissa, joka kasvoi sarjakuvista ja peleistä aina kahdeksi (huonoksi) elokuvaksi.

Elokuvasarjat ovat nyt ehtineet jo 42:n ja 34:n vuoden ikään, ja molemmat ovat kaukana menestyksensä huipulta. Edellisten Alien- ja Predator-leffojen saatua laimean vastaanoton on epämääräistä, missä muodossa ja milloin klassikkohirviöt seuraavan kerran rymistelevät valkokankaalla.

Palasin katsomaan kaikki A&P-elokuvat kronologisessa järjestyksessä – siis siinä järjestyksessä, jossa ne elokuvien fiktiivisessä maailmassa tapahtuvat. Halusin ymmärtää paremmin leffasarjojen heikkouksia ja vahvuuksia, ja ruotia missä kohtaa ne menivät penkin alle. Tämän pohdiskelun tuloksen tiivistin viideksi opetukseksi, joiden perään esitän myös oman näkemykseni siitä, mihin suuntaan elokuvasarjat tulisi seuraavaksi viedä.

(En tuhlaa tilaa esittelemällä elokuvia sen kummemmin. Oletan, että lukijat tuntevat ainakin valtaosan leffoista joka tapauksessa.)

1) Yksinkertaisuus ja sävy

Kun tarkastelee kaikkia 12 Alien- ja Predator-elokuvaa (joista kaksi on yhteisiä), nousee esiin yksi selkeä vahvuus: yksinkertainen idea.

Alkuperäinen Alien on todella simppeli: fallinen avaruushirviö pääsee vapaaksi avaruusaluksella ja ihmiset yrittävät selviytyä. Predator on ehkä vielä yksinkertaisempi: eliittisotilaat saavat vastaansa avaruudesta saapuneen, ylivoimaisen saalistajan. Näissä elokuvissa on vain muutama isompi juonenkäänne, mutta sitäkin voimakkaampi jännite.

Myös James Cameronin scifi-toiminnan merkkiteos Aliens – paluu (1986) on peruskuvioltaan yksinkertainen, vaikka sen hahmogalleria ja maailma ovatkin laajemmat.

Aliensin kohdalla korostuu myös toinen tärkeä tekijä, elokuvan sävy, englantilaisittain tone. Aliensin sävy on selkeä alusta alkaen, ja Cameron tasapainoilee oivallisesti sillä rajalla, joka mahdollista sekä Hudsonin (Bill Paxton) kaltaisen yliampuvan hahmon että oikean ihmissuhteiden kehittelyn keskushahmojen välillä.

Myös muuten Alien 3 (1992), josta monet eivät pidä, on sävyltään ihailtavan eheä. Se on tarkoituksella hyvin synkkä ja julma, eikä salli juuri yhtäkään naurahdusta keventämään tunnelmaa.

Elokuvasarjojen tuoreimmat osat Alien: Covenant (2017) ja The Predator (2018) ovat toisesta ääripäästä.

Scottin tuorein Alien on kompuroi jossain b-kauhun ja filosofisen pohdiskelun välillä, eikä sävy pysy hallinnassa. Shane Blackin ohjaamassa The Predatorissa taas ei osata päättää, ollako vakava vai pistää homma läskiksi. Yhtäältä elokuvan keskiössä on esimerkiksi autistinen lapsi, toisaalta hänen isänsä lahtaa ihmisiä suoraan hänen edessään ja tästä väännetään one liner -vitsiä. Välillä elokuva on kuin keveä Marvel-seikkailu, välillä se esittää vakavaa.

2) Oma idea on valttia

Alien ja Predator olivat tietysti niin vaikutusvaltaisia elokuvia, että niiden kintereillä ovat kulkeneet kymmenet jäljittelijät, myös elokuvien omat jatko-osat. Parhaimmiksi nousevat ne, joilla alkuperäisistä elokuvista selkeästi erottuva ideansa.

Esimerkiksi Rotten Tomatoesin kriitikoiden ja itsenikin suosikki Predatorin jatko-osista, vuoden 2010 Predators, pärjää juuri selkeän oman ideansa voimalla. Siinä Predatorit eivät saavukaan maahan, vaan ihmisiä kaapataan saalistajien omalle planeetalle urheilumielessä metsästettäviksi. Tämä asetelma on aivan toinen kuin muissa Predator-leffoissa.

Myös Aliensin idea eroaa tarpeeksi tuntuvasti edeltäjästään muuttaen jopa elokuvan genreä. Sittemmin elokuvasarja kuitenkin muuttui mössöksi, jossa yritetään aina vain saada ihmiset alieneiden saalistettaviksi milloin missäkin ympäristössä.

Ensimmäisen Alien vs. Predatorin (2004) kunniaksi on sanottava, että siinäkin oli vielä aikanaan erottuva idea: Predatoreilla on Etelämantereella salainen temppeli, jonne he saapuvat metsästämään xenomorpheja. Myönnettävästi itse elokuva on aika puuta, mutta ainakin idea on parempi kuin jatko-osassaan, jossa molemmat mörkit vain heitetään johonkin Yhdysvaltain pikkukaupunkiin rellestämään.

3) Vähemmän on enemmän

Parhaat Alien- ja Predator -elokuvat erottuvat joukosta myös sillä kriteerillä, kuinka paljon avaruushirviöt oikeasti esiintyvät kuvissa. Tähän pätee samankaltainen sääntö, kuin Jurassic Park -sarjaan: mitä enemmän hirviöitä näkyy, sitä huonompi elokuva.

Ensimmäiset kaksi Alien-leffaa ovat hyvin säästeliäitä siinä, kuinka paljon avaruusmörkkejä nähdään. On melkein mieletöntä, että Cameron onnistui tekemään räiskintäelokuvan, jossa yksikään alien-otos ei kestä paria sekuntia kauempaa, eikä mörkkejä nähdä juuri lainkaan koko kuvissa. Vähän samaan tapaan myös ensimmäinen Predator-leffa näyttää avaruuden saalistajaa hyvin säästeliäästi ja kasvattaa jännitystä pitkään.

Salaisuus piilee yksinkertaisesti siinä, että hirviö pysyy hirvittävänä, kun sitä ei nähdä kunnolla. Tämän opetuksen osoitti jo Tappajahai (1975), mutta ihmeen tehokkaasti se on unohdettu. Tuntematon on oikeasti karmivaa, ei kumipuvussa hortoileva tyyppi tai upeinkaan CGI-luomus.

Alienin ja Predatorin design oli myös aikanaan uraauurtava ja epäinhimillisen karmea, etenkin Alienin. Alun jälkeen elokuvasarjat ovat kuitenkin onnistuneet tarjoamaan mitään uutta säväytystä vaihtelevalla menestyksellä. Kuningatar-Alien on vielä upea, mutta Alien – ylösnousemuksen (1997) hybridialien on jo lähinnä naurettava. Erilaiset Predatorit eivät puolestaan ole koskaan eronneet tarpeeksi toisistaan.

Parhaiden Alien- ja Predator-leffojen opetus onkin: näytä hirviöitä mahdollisimman vähän, ja kun näytät jotain, tee siitä tarpeeksi päräyttävää.

Alien: Covenantissa ryntäilevät CGI-alienit olivat jo niin hohhoijaa-nähtyjä, että edes elokuva itse ei jaksanut rakentaa niiden kohtaamiseen mitään jännitystä.

4) Hyvät tekijät eivät pelasta elokuvaa

Alien- ja Predator-elokuvat ovat myös tyhjentävästi osoittaneet, että mikään määrä laadukkaita näyttelijöitä ja muita tekijöitä ei pelasta kehnoa elokuvaa. Alien – ylösnousemuksessa oli kokonainen liuta laatunimiä Ron Pearlmanista Winona Ryderiin ja The Predatorissa samaten Boyd Holbrookista Olivia Munniin. Jopa AvP-leffoissa on muutamia kelpo sivuosanäyttelijöitä.

Vaan mitäpä väliä sillä on, jos käsikirjoitus on typerä ja elokuva ei pidä jännitystä yllä.

AvP-leffoja oli myös helppo haukkua b-ohjaajiensa perusteella, mutta sitten Ridley Scott itse palasi osoittamaan Prometheuksella (2012) ja Alien: Covenantilla, että mestarillinenkin ohjaaja voi tehdä keskinkertaista tai kömpelöä jälkeä.

Tässä kohtaa on siis jo aivan selvää, että vaikka seuraavassa Alienissa pääosaa näyttelisi Meryl Streep ja ohjaajaksi saataisiin Steven Spielberg, olisivat leffan mahdollisuudet korkeintaan 50/50.

Prometheus

5) Jättäkää kuolleet hevoset rauhaan

Alien vs. Predator: Requiem (2007) on ehdottomasti tämän leffasarjakaksikon surkein tekele. Väittäisin kuitenkin, että Ridley Scottin uudet elokuvat ovat silti pahinta, mitä Alienille on koskaan tapahtunut.

Prometheuksesta ja Alien: Covenantista haisee Scottin halu tehdä filosofisista kysymyksistä kiinnostunutta, pohdiskelevaa tieteisfiktiota. Mutta miksi siihen pitää yhdistää Alien?

Molemmissa elokuvissa kehnointa ja tylsintä on se, mitä elokuvat tekevät Alien-sarjan taustakertomukselle ja itse xenomorphille. Katsellessani elokuvat nyt uudelleen ryhdyinkin kovasti miettimään, millaisia Prometheus ja Covenant olisivat itsenäisinä elokuvina, irrallaan Alien-sarjasta.

Elokuvakaksikon idea siitä, että tutkimusryhmä lähetetään jäljittämään ihmisen alkuperää tähdistä ja samalla pohditaan ihmisten ja androidien suhdetta, on oikeasti hedelmällistä maaperää hyvälle scifille. Ja siihen saisi myös halutessaan toimintaa ja kauhua tuomatta xenomorpheja mukaan. Miksi luoda väsynyt ja väsyttävä sekasotku vanhan elokuvasarjan raunioilta, jos ydinajatus ei tunnu edes liittyvän siihen?

Predatorin kohdalla taas on toistettu turhan pitkään samaa kaavaa, jossa yksi tai muutama Predator saapuu maahan jotakin tarkoitusta varten ja jokin ihmisjoukkio kamppailee niitä vastaan. Ainoastaan Predators kokeili jotain muuta, mutta sitä seurannut The Predator palasi jälleen tuttuun kaavaan.

Predator-sarja tuntuu kaipaavan omaa identiteettiä, joka nostaisi sen jälleen keskikastin scifi-toiminnan yläpuolelle. Pelkkä kivasti suunniteltu hirviö ei siihen enää riitä.

Mitä kannattaisi tehdä?

Jos Alien- ja Predator-elokuvia halutaan tehtailla lisää (kuten varmasti halutaan), kannattaisi valita joko selkeästi uusi linja – tai sitten jäljitellä vanhaa uskollisemmin. Paluu pienempiin puitteisiin ja panostaminen kauhuelementteihin tekisi joka tapauksessa hyvää molemmille hirviöille.

Hyvä ratkaisu voisi olla pestata joku uuden sukupolven kauhuohjaaja puikkoihin ja tehdä suosiolla vähän pienimuotoisempi, mutta intensiivisempi elokuva. Miten olisi vaikka It Followsin (2014) ohjaaja David Robert Mitchell, Get Outin (2017) ohjaaja Jordan Peele, Midsommarin (2019) ohjaaja Ari Aster? Tai voitaisiinko viimeinkin antaa Neil Blomkampin tehdä kaavailemansa Aliens-jatko-osa?

Sitten pitäisi vielä antaa omaperäiselle ohjaajalle vapautta tehdä oman tyylisensä elokuva – siis vähän samaan tapaan kuin Taika Waititin annettiin kääntää Thor-elokuvien kelkkaa. Ja tässä kohtaa ehdotukseni viimeistään muuttuu epärealistiseksi, koska Fox tuskin haluaa ottaa riskejä lypsylehmiensä kanssa.

Yksi vahva vaihtoehto olisi uskaltautua jatkamaan Alien-universumin tarinaa tulevaisuudesta, joka sijoittuu Alien – ylösnousemuksen jälkeiseen aikaan. Predatoriakaan ei ole vielä valkokankaalla viety kaukaiseen tulevaisuuteen, mikä sekin voisi olla yksi tuore idea leffasarjan piristämiseksi.

Realistinen arvaukseni on, että Scott tekee jonkunlaisen, antiklimaattisen jatko-osan Covenantille, ja että seuraava Predator puolestaan on jälleen jokin soft reboot -tyyppinen kierrätys, joka kerää riittävät lipputulot päähahmonsa nostalgia-arvolla.

Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Paremmuusjärjestys

Leffaputken lopuksi en voi vastustaa kiusausta laittaa kaikki Alien- ja Predator-elokuvat paremmuusjärjestykseen – etenkin kun mielipiteeni parista elokuvasta muuttui kovasti. En muistanut, miten pöhkö ja koominen Alien – ylösnousemus oikeasti onkaan, enkä ollut aiemmin nähnyt Alien 3:n pitkää versiota, joka on selvästi teatteriversiota parempi.

Alta näet listani, joka perustuu täysin omaan fiilikseeni elokuvista uudella katselukierroksella. Vain kärkinelikko on mielestäni oikeasti katsomisen arvoisia, mutta vain kolme viimeistä ovat niin huonoja, ettei niihin kannattaisi haaskata aikaansa.

Paremmuusjärjestys:

  1. Alien
  2. Aliens (pitkä versio)
  3. Alien 3 (pitkä versio)
  4. Predator
  5. Predators
  6. Prometheus
  7. Predator 2
  8. The Predator
  9. Alien: Covenant
  10. Alien vs. Predator
  11. Alien – ylösnousemus
  12. Alien vs. Predator: Requiem

Alta näet Alienin trailerin joka muistuttaa, kuinka upea alkuperäinen vuoden 1979 kauhuklassikko oikeasti on.

Tuukka Hämäläinen

"Olen kirjailija ja toimittaja, joka on avustanut Muropakettia vakituisesti vuodesta 2016 alkaen. Juttuja kirjoittelen pääasiassa pelipuolelle, mutta myös leffapuolella voi nimeni näkyä. Pidän eniten seikkailupeleistä, joissa voi edetä hiippailemalla, enkä koskaan lakkaa puhumasta Jurassic Parkista ja Metal Gear Solidista. Olen vannoutunut konsolipelaaja, jonka suosikkipelejä ovat esimerkiksi Outer Wilds, Death Stranding ja The Last of Us Part II."

Muropaketin uusimmat