Uusimmat

Mitä tapahtui Die Hardin, Top Gunin ja Robocopin tekijöille? Monen 1980-luvun toimintaohjaajan ura on ollut pitkää alamäkeä klassikoiden jälkeen

01.02.2021 14:05 Kari Salminen

He loivat modernin action-elokuvan perusteet 80-luvulla. Sitten he vetäytyivät tai katosivat. Mitä tapahtui mestareille?

Unohdetaan heti mogulit Steven Spielberg, Ridley Scott ja James Cameron, jotka eivät ole luovuttaneet, mutta missä hitossa ovat John McTiernan, Richard Donner ja Russell Mulcahy? Die Hardin, Tappavan aseen ja Highlanderin luojat ovat vain muutamia kasaritoiminnan muotoilijoita, joista ei enää pahemmin puhuta.

Mitä tapahtui?

Kadonneet kovikset ohjasivat amerikkalaisen tai kansainvälisen toimintaelokuvan tappavan tehokkaaksi. Se oli virtaviivaisen, räjähtävän, äänekkäään, tehostetun ja pullistelevan action-koneiston mallinen rahasampo, genre-teollisuuslaitos bisnesmaailman sisällä.

Yksittäiset elokuvat ja elokuvasarjat olivat osia ja momentteja suuremmassa järjestelmässä.

Lajityypit variaatioineen ovat oikeastaan sukupolvijuttuja ja samalla muoteja tai syklejä, jollaiset vaihtuvat ajan henkien ja esteettisten mieltymysten mukaan. Klassinen toimintaelokuva ammensi 60- ja 70-luvun kovien miesten fyysisestä actionista, sulautui keho- ja bodybuilding-kulttuuriiin, löysi orastavan tietokonekulttuurin tehostemahdollisuudet ja rakastui Music Televisionin leikkauksiin. 007 kuikuili taustalla antamassa sarjoittumisen mallia. Vietnam-trama mörköili mukana ennen kuin elokuva löysi Reaganin ja ihastui ikihyviksi.

Kasaritoiminta teki maskuiinisuudesta sekä haavoittunutta että myrkkyä, varusti työväenluokan miehet automaattiaseilla ja ryhtyi vähitellen lainailemaan liikettä kamppailulajien Hongkong-koreografiasta.

Kasaritoiminta luotti ILM-koneiden ja -konemiesten panoksesta huolimatta silti enemmän fyysisiin stuntteihiin, mäjähtäviin tappeluihin, räiskyvään pyrotekniikkaan ja räjähdyksiin, nopeiden ja törmäilevien autojen kromikulttuuriin, takaa-ajojen balettiin ja maailmanpoliisin aseteollisuuden mainoskuviin perustuvaa tositekemistä. Virtuaaliset ja digitaaliset illuusiot löivät läpi vasta seuraavalla kierroksella.

Katsotaanpa muutamien ohjaajien kohtalot. Mukana on muutama rajatapauskin, itse asiassa jo ensimmäisenä jonossa. Loput tekijät esitellään juttusarjan toisessa osassa loppuviikosta.

Paluu maan pinnalle – Robert Zemeckis (s. 1952)

Robert Zemeckis on Steven Spielbergin kaveri. Paluu tulevaisuuteen -trilogia (1985-1990) on hänen kasarimonumenttinsa. Forrest Gump (1994), Ensimmäinen yhteys (1997) ja Cast Away – tuuliajolla (2000) olivatkin jotain muuta. Sitten alkoi mokailu. Zemeckisin vuoden 2018 jouluelokuva Welcome to Marven toi Universalille takkiin 50 miljoonaa dollaria.

Epäonnisia olivat olleet myös The Walk (2015) ja Liittoutuneet (2016). Taitekohta saattoi olla digitaalisesti umpeen käsitelty Beowulf (2007).

Zemeckis sai maineen riskejä ottavana kokeilijana, teknisen edistyksen elokuvantekijänä. Edellisestä sukupolvesta Francis Ford Coppolan teki jotain vastaavaa: kokeili vimmalla, ja sitten menetti otteensa.

Kovemmin kohdeltu – John McTiernan (s. 1951)

Hän teki Predatorin (1987), Die Hardin (1988) ja Punaisen lokakuun metsästyksen (1990) aloittaen kaksi merkkisarjaa oheistuotantoteollisuushaaroineen ja nostaen Tom Clancyn elokuvabrändiksi. McTiernan, insinöörimäisen taitava toiminnan ohjaaja, meni ja teki Last Action Heron (1993), joka on lähes Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saaren ja Kevin-duon (Reynolds ja Costner) Waterworldin tasoinen moderni fiasko. 13. soturi (1999), viikinkiaiheinen Beowulf-variaatio, ja scifi-lämmittely Rollerball (2002) eivät auttaneet. McTiernan ei ole tehnyt elokuvaa 18 vuoteen. Todellinen syy ei ole tappioelokuvien sarja vaan oikeuden tuomi.

John McTiernan tuomittiin vankilaan laittomasta salakuuntelusta javäärästä valasta ja muustakin. Hän oli palkannut yksityisetsivän salakuuntelemaan tuottajaa. Vankilareissun aikana McTiernanin yhtiö meni konkurssiin.

Pari, kolme uutta projektia seitsenkymppisellä on valmisteilla, mutta vaikealta näyttää.

Ei se ehkä sittenkään sakkaa – Paul Verhoeven (s. 1938)

It Doesn’t Suck on hieno nimi kirjalle. Se kertoo hollantilaisen Paul Verhoevenin Hollywood-katastrofista nimeltä Showgirls (1995). Ohjaaja on sittemmin palannut eurooppalaiseksi taiteilijaksi, vanhemmaksi versioksi itsestään. 80-luvulla hän kirjoitti täydellisesti uusiksi amerikkalaisen scifi-toimintaelokuvan säännöt. Robocop (1987) johti elokuviin Total Recall (1990) ja Starship Troopers (1997). Ne toivat ironian, fasismikritiikin ja todellisuuden korporatiivisen pettävän luonteen elokuvaan. Verhoeven nosti myös eroottisen jännärin menestystekijäksi Basic Instinctillään (1992). Nuorena Leidenin yliopistossa matematiikkaa ja fysiikkaa opiskellut, vanhemmalla iällä Jeesuksesta kirjan kirjoittanut Paul Verhoeven voi hyvinkin olla liian sivistynyt anarkisti Hollywoodiin. Hänen hollantilaisista elokuvistaan sotadraama Black Book (2006) ja Elle (2016) ovat mestariteoksia.

Vanha ja nuorena – Richard Donner (s. 1930)

Richard Donner oli hiukan alle viisikymppinen kun Superman (1978) aloitti supersankarien uudemman aallon. Tappava ase (1987) pelasti Mel Gibsonin ja aloitti sarjan, jonka kolme jatko-osaakin Donner ohjasi.

Ammattitappajat (1995) ja Salaliittoteoria (1997) vielä menivät mutta kovin henkilökohtainen Radio Flyer (1992) ja Michael Crichton -taustasta huolimatta tuupertunut Aikamatka (2003) pettivät. Ladyhawke (1985) on kulttimainettaan jälkikäteen kasvattaneista Donner-paloista. Vanha herra on yhä yrittäjähenkinen. Omaelämäkerta, sarjakuvahankkeet (Action Comics) ja X-Men -elokuvasarjan tuotantohommat yhdessä vaimo Lauren Schuler Donnerin kanssa ovat pitäneet joskus jopa Michael Curtiziin (Casablanca) ja Victor Flemingiin (Ihmemaa Oz, Tuulen viemää) verratun, taitavan ja studioystävällisen ohjaajan puuhakkaina. Muistelmakirja You’re the Director… You figure it out (2010) on mainio.

Maxiakin hullumpi – George Miller (s. 1945)

Ei australialainen lääkäri ja ohjaaja George Miller pääse koskaan Mad Maxista. Siitä tuli hänen elämäntehtävänsä, varjonsa. Miller teki ensin postapokalyptisen trilogian (1979, 1980 ja 1985), hankki lisää mainetta ja rahaa Babe-possun elokuvilla (1995 ja 1998) ja Happy Feet -animaatioilla (2006 ja 2011). Sitten olikin vuorossa Mad Maxin alkuakin hurjempi paluu Mad Max: Fury Road (2015). Amerikassa syntynyt mutta Australiassa kasvanut sekopää Mel Gibson kohtasi Mad Maxin ohjaajassa vertaisensa. Millerin elokuvat ovat uskomattomia koreografian ja tuotannonsuunnittelun taidonnäytteitä. Tuleva fantasiaeepos Three Thousand Years of Longing palauttaa ohjaajan taatusti huipulle. Mad Maxin naissankarin Furiosan oma elokuva on ollut suunnitteilla, ja Fury Roadin jatkojakin on pöytälaatikossa tai tietokoneen muistissa kaksi tai kolme.

Ei pelkkä pikkuveli – Tony Scott (1944-2012)

Absurdia että Tony Scott on kuolemansa jälkeenkin vain ”Ridley Scottin pikkuveli”. Siis tämä musiikkivideosukupolven ohjaajien esikuva, leimallisesti 80-lukulaisen visuaalisen tyylin hahmotellut ja sellaiset vaatimattomat tapaukset kuin Top Gun (1986), Beverly Hillsin kyttä II (1987), Days of Thunder (1990), True Romance (1993), Purppuravyöhyke (1995) ja Valtion vihollinen (1998) ohjannut ammattilainen olisi jotenkin vähemmän merkittävä kuin Alienin ja Blade Runnerin ohjaaja. Taidekoulutuksen (Lontoon Royal College of Art) saanut visualisti ohjasi satoja mainoksia ennen kuin toi Hollywood-toimintaan parjatun silppuleikkauksen normin. Tony Scott on joillekin kuin leffapuolen Giorgio Moroder, joka korvasi aidon synteettisellä, mutta arvostustakin tulee joskus. Turkulainen kriitikkolegenda, ”yhden tähden” Tapani Maskula tunnusti heikkona hetkenään arvostavansa Tony Scottin tehotyyliä, jossa drive in -leffojen ja eksploitaation tylyys jalostui ison budjetin tuotteiksi.


Jatkoa seuraa:

Juttusarjan toisessa osassa nousevat unohduksesta esiin väkivaltaoperettimestari Michael Cimino, Highlander-auteur Russell Mulcahy, Rambon rääkkääjä George B. Cosmatos, 007:n liikuttaja John Glen, Speedin vauhtiin polkaissut Jan De Bont, chicagolaiset kovat kaverit John Flynn ja Andrew Davis, miehiäkin kovempi Kathryn Bigelow, hanttimiehet John Irwin ja Ted Kotcheff, mystinen yhden leffan taituri Christopher Crowe, Renny Harlinin haastaja Stephen Hopkins ja eksploitaatiomaakari Mark L. Lester…