Poikkileikkaus M. Night Shyamalanin uraan – Kuudennen aistin ohjaaja olisi voinut olla uusi Steven Spielberg, mutta halusi kulkea omaa polkuaan

06.03.2021 11:52 | Kari Salminen

”Ihmeitä riittää”, sanoi agnostikko. M. Night Shyamalan on elokuvan visionääri, jota ei aina ymmärretä. Hän näkee kauneuden ja kauheuden samalla kertaa.

”Olet agnostikko?”

”Joo, en ole uskovainen ollenkaan.”

Keskustelu käytiin pari vuotta sitten toimittajan ja intialaistaustaisen amerikkalaisohjaajan M. Night Shyamalanin välillä.

Ei kannata vilauttaa Freud-korttia ja todeta: hän kieltää uskovaisuutensa, siis hän on uskovainen. Mutta johonkin Shyamalan uskoo, koska hän tekee elokuvia pakkomielteissään, ja niissä asiat ovat vinksallaan. Ihminen on vieras, yhteisö on vaarallinen ja maailma on outo.

Iso Disney kielsi studioisännän äänellä Shyamalania myymästä Unbreakablea supersankarijuttuna. Sehän on ihan mitätön markkina.

No, Marvel Studios -tuotteen myöhemmin ostaneen Disneyn skeptisyys huvittaa. Marvelin ensimmäinen X-Men -elokuva aloitti Fox-yhtiön – jonka Disney myös osti myöhemmin – johdolla samaisena vuonna 2000 valtavan supersankaribuumin, joka yhä jatkuu.

Haaveilijoiden seurassa

M. Night Shyamalan rakastaa scifiä, kauhua ja supersankareita, mutta hän ei oikeastaan koskaan puhu siitä, mistä muut puhuvat. Hän elokuvaa pakkomielteitään hartaudella, joka on tuonut joillekin mieleen Steven Spielbergin. On siinä jotain perääkin.

Shyamalan on raivoisan independent, vaikka tekisi studioelokuvaa. Sellaisia ne suurimmatkin ovat olleet, Star Warsista sormustaruun, Matrixista Marveliin ja vielä Pixarista James Cameronin ja Ridley Scottin scifi-luomuksiin. Ne kaikki ovat joko lähtökohtaisesti indie-luomuksia, joista tuli aivan valtavia tai sitten ne vain ovat haaveilijoiden uudenlaisia ideoita, joista tuli tai tehtiin suuria.

Marvel-sykli lähti yhden tuottajan halusta tehdä elokuvista sankarijoukkojen kokoontumisia. Pixarin humanistit kuvaavat vaikka lapsen kognitiivisen kehityksen tai kuolleen halumaailman kun sille päälle sattuvat.

M. Night Shyamalan ei osaa laskelmoida kuten Steve Spielberg. Hän on tehnyt lähes kaikki elokuvansa Philadelphiassa tai muualla Pennsylvanian osavaltiossa. Hän on siis paikallinen elokuvantekijä, uskollinen kasvuseuduilleen.

Intia näkyy vähemmän. Tosin Shyamalan ei tee sitä länsimaisille ihmisille tyypillistä erottelua, jossa hengellinen ja materiaalinen ovat toisilleen vastakkaisia voimia. Yliluonnollinen voi olla luonnon ja sen tieteen toisella puolella, mutta se on silti.

Radikaali fantasisti

M. Night Shyamalan ei ajattele ensin kaupankäyntiä vaan ideaa ja sen kuvaamista. Vaikka Kadonneen aarteen metsästäjät sytytti intialaispojan halun ohjaajaksi, hänestä ei ole suurten produktioiden työnjohtaja-pehtooriksi. Hän kieltäytyi neljännen Indiana Jonesin käsikirjoituspestistä ja torjui myös kolmannen Harry Potterin ohjaajanpostin.

Aika radikaalia tuolloin vielä melko nuorelta, nousevalta elokuvantekijältä, joka rakastaa kaupallisen fantasiaan kaikkia puolia.

Jokin kumma henkisyys Shyamalanin elokuvissa vaikuttaa. Miehen tekijänlaadun voisi kuvata pilakuvalla, jossa silmät loistavat säteitä sisäänsä imevinä ja sitten ne ulos syöksevinä lautasina.

Shyamalan on kuin supersankari-kyborgi-friikki elokuvallisena syntetisaattorina, joka imee maailmasta ja pulpista asioita ja heijastaa ne sitten valkokankaalle viistoina visioina. Ne kuvat ovat merkillisen lapsekkaita ja aina silti vaarallisia. Sellaisia ei loihdi oleviksi yksikään muu elokuvantekijä.

Katsotaanpa.

Näkyjä ja matkoja

Kuudes aisti (1998) – yhdeksänvuotias poika saa näkyjä ja avunpyyntöjä kuolleilta.

Unbreakable – särkymätön (2000), Split (2016) ja Glass (2019) – keskeisen junaonnettomuuden mukaan Eastrail 177 -trilogiaksi nimetty sykli, jonka ensimmäisessä elokuvassa sankari saa tietää olevansa supervoimainen; toisessa miehellä on 22 eri persoonallisuutta; kolmannessa kohdataan Peto, joka onkin jotain ihmisessä.

Signs (2002), Kylä (2004) ja Lady in the Water (2006) – epävirallisesti mytologis-folkloristinen -triangeli, jossa entinen pappi näkee maalla peltokuvioita, sitten kylän ja metsän haltiaväki kommunikoivat ja lopulta mystinen vesiolento nousee uima-altaasta.

The Happening (2008), Devil (2010) ja The Visit (2015) – itsemurha-aaltoon johtava myrkky vie sivilisaation viemäriin; viisi ihmistä juuttuu hissiin pahuuden voiman kanssa; maatalossa asuvat isovanhemmat ovat joitakin aivan muita.

The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) – seikkailufantasia kansojen kohtaloista ja isän ja pojan scifi-siirtymäriitti.

Lähellä ihmistä, mutta enemmän

Elokuva ovat oikeastaan lähellä ihmistä. Ne ovat tarinoita vanhemmista ja lapsista, perheistä ja suvuista, satunnaisista kohtaajista, ihmisistä suuressa yhteisössä. Ihmistä lähellä olevasta kerrotaan etäännytetyn fantasian, kauhun ja scifin keinoin.

Se mikä tulee tuolta puolen, kurkottaa henkisyyden puolelta, voi olla hyvä tai pahaa. Ne mitkä ovat toista maailmaa tai planeettaa, oudot asiat taivaalta tai syvyyksistä, ne ovat tosia ja tuttuja mutta kovin liioiteltuja.

Unbreakable-sykliä yhdistää se, mistä lajityypin pioneeri Theodore Sturgeon käytti kirjassaan nimitystä ”more than human” vuonna 1953 julkaistussa samannimisessä romaanissaan. Henkilöt ovat enemmän kuin ihmisiä.

Yli-ihmisyyden tuplapilarit elivät 1800-luvulla. Filosofi Friedrich Nietzsche puhui hienon sekavasti moraalin ja kulttuurin rajat ylittävästä Übermensch-hahmosta. Englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin ajatus evoluutiosta ja siihen liittyvästä olemassaolon kamppailusta ja luonnonvalinnasta vapautti ihmistä rajoistaan ainakin mielikuvituksessa.

Yli-ihminen seikkailee

Kummatkin tuottivat aineistoa 1800-luvun lopulta lähtien tieteistarinoihin, joista vaikuttavimmat ovat Olaf Stapledonin Odd John (1935), E. V. Oddlen The Clockwork Man (1923) ja Philip Wylien Gladiator (1930). Ne olivat vielä varhaisempien pulp-seikkailujen ohella tuottamassa 1930-luvun puolivälin jälkeen sarjakuvalehtien supersankareita.

Nyt niistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Marvel Cinematic Universen ja Warnerin vastineen DC Extended Universen elokuvat ovat tehneet elokuvista supersaippuaoopperan elokuvallisen tv-sarjanäyttämön.

Näissä yli-ihminen annettuna, usein friikkinä, poikkeavana, mutta rotuna erikseen. Shyamalanin elokuvat pohtivat humanistisesti ihmisen sisäistä voimaa ja varoittavat kyvyistä, jotka voivat ottaa arkiminän haltuun. Ihminen on muutakin kuin nimi, sosiaaliturvatunnus, ammatti, identiteetti ja habitus. Hänessä on voimaa, jotain salaista ja arvaamatonta.

Sadut ovat totta

Elokuvat Signs, Kylä ja Lady in the Water esittävät yhteisöllisen version, jossa folkloren, satujen ja ufologian voimat tulevat tykö. Ne tunkeutuvat tavallisen keskiluokan hiihtäjien arkeen huuhaa-teorian peltokuvioina, metsän väkenä tai merenneitona. Kansanperinteen, satujen ja myyttien tarinat kun eivät ole valetta tai epätotta vaan toisenlaisia tapoja ottaa haltuun ihmisen ongelma.

Konservatiiviajattelija Edmund Burke totesi yhteiskunnan olevan menneiden, nykyisten ja tulevien ihmisten liitto. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että todellisuus on reaalisten ja lihallisten ihmisten, muinaisolentojen, esi-isien haamujen ja muiden todellisuuksien aavistusten kokonaisuus. Shyamalanin elokuvat kuuntelevat muiden ja toisten kuiskauksia.

The Happening, Visit ja Devil sekoittavat ihmisten suhteet joko makromitassa yhteiskunnassa, toisilleen vieraiden tyyppien hissivankilassa ja perhepiirissä. Fantasian puolella taas kovin haukuttu The Last Airbender sekä After Earth tekevät matkaa, panevat kansoja ja perheitä koskettavat ongelmat mielikuvituksen liikkeeseen.

Ihme ja kauhu

Kaikissa tuntuu M. Night Shyamalanin kosketus, jossa on yksi annos ihmekokemusta ja yksi annos silkkaa kauhua.

Ihminen on yksilönä, perheen parissa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa aina enemmän tai vähemmän arvoitus itselleenkin eikä vain muille. Ja täällä on muitakin, niin kummallisia ja erikoisia he tai ne ovatkin.

Toisenlaisen maailman ja epävarman syy-yhteyden aavistelu on kaukana avoimesta fantasiasta. Shyamalanilla ihminen on yksilönä ja yhteisönä aina neuvottelun alainen arvoitus – ja lajina muuttuva. Tämä kaikki on tietysti totta, siis jopa realismia, mutta se näyttää elokuvassa vähän oudolta.

Muropaketin uusimmat