Rakkautta & Anarkiaa tulee taas – Nämä viisi elokuvaa kannattaa ainakin katsoa
Rakkautta & Anarkiaa -festivaali esittää jälleen vuoden kiinnostavimpia elokuvia. Tarjolla on 141 pitkää elokuvaa ja yli 160 lyhytelokuvaa.
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali alkaa huomenna Helsingissä ja jatkuu sunnuntaihin 25. syyskuuta asti.
Tämän vuoden gaala– ja avainelokuvat-sarjoissa esitettävät leffat ovat tuttuun tyyliin kaikki katsomisen arvoisia. Niistä myös suuri osa tulee laajempaan teatterilevitykseen, joten keskitytään tässä jutussa pääosin festivaalin vähän pienempiin helmiin.
1. Sick of Myself
Kristoffer Borglin ohjaama Sick of Myself -satiiri on upean sairas sekoitus mustaakin mustempaa huumoria ja body horroria. Norjalaisteos toimii taatusti parhaiten teatterissa katsottuna. Kotisohvalla ääneen räkättäessä leffa sai aikaan myös erittäin epämiellyttävän olon. Huomionkipeydessään itseään mutiloivalle Signelle (Kristine Kujath Thorp) on taatusti helpompi nauraa porukalla.
Signe ja Thomas (Eirik Sæther) ovat molemmat täysin vinksahtaneita. Pariskunnan suhde perustuu pelkkään keskinäiseen kilpailuun, siihen kumpi saa enemmän huomiota. Thomas nousee Oslon taidemaailman huipulle varastetuista tavaroista kasatulla näyttelyllään. Signen on pakko laittaa paremmaksi. Hän alkaa popsia venäläisiä lääkkeitä, joilla on hirvittävät sivuvaikutukset.
Naisen kasvot ovat pian kamalassa kunnossa, mutta tässä keskiluokkaisen kulissin kuvauksessa se on vain positiivinen asia. Signe saa sääliä, liketyksiä, julkisuutta ja päätyy myös erikoismalliksi. Kasvot suunnilleen sulavat ja taustalla lumoaa kesäinen Oslo. Ristiriita hätkähdyttää juuri oikealla tavalla. Sick of Myselfin satiiri on kaikessa kauheudessaan nerokasta.
2. Lamb
Valdimar Jóhannssonin esikoiselokuva Lamb on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton. A24 on mainostanut Noomi Rapacen ja Hilmir Snær Guðnasonin tähdittämää teosta kauhuna, jota se ei varsinaisesti ole. Julman komeisiin islantilaismaisemiin sijoittuva elokuva on sadunomainen aikuisten fantasia.
Lamb on silti tunnelmaltaan ahdistava. Se sekoittaa psykologista draamaa, parisuhdekiemuroita ja kansantarustoa. Pelkkää synkkyyttä ei ole tarjolla, sillä Islannissa keskellä ei mitään asuvan pariskunnan elämään saapuu rutkasti onnea omituisessa muodossa. Maatilan elämä muuttuu uuden tulokkaan myötä täysin.
Jóhannsson on ripotellut ihanan verkkaiseen elokuvaansa myös hitusen huumoria. Lamb on elokuva, jonka hienoutta on hankala hehkuttaa spoilaamatta koko teosta. Kerrotaan vain, että perheonnen ja luonnon välinen taisto on todella kiehtovaa nytkähtäessään yliluonnollisille kierroksille. Kummallinen ja käsinkosketeltava tunnelma jää mietityttämään.
Älkää missään nimessä katsoko leffan pidempää traileria, joka paljastaa aivan liikaa. Alla oleva teaserikin kannattaa ehkä jättää väliin.
3. Mass
Fran Kranzin käsikirjoittama ja ohjaama Mass on mestariteos, yksi viime vuoden parhaita amerikkalaisia indiedraamoja. Yksinkertainen, pienimuotoinen ja näytelmällinen helmi jäi aivan liian vähälle huomiolle.
Mass tapahtuu pääosin yhdessä pienessä huoneessa. Paikalla on vain neljä ihmistä, kouluampumisen uhrin sekä ampujan vanhemmat. Elokuvassa ei tehdä muuta kuin keskustellaan. Yritetään ymmärtää syitä, omaa ja toisen osapuolen tuskaa. Pidätelty suru on käsinkosketeltavaa. Se ja raivo saavat purkautua ulos ajallaan.
Harvassa ovat aiheeltaan näin rankat elokuvat, jotka haluaa katsoa lopputekstien jälkeen saman tien uudestaan. Näin Massin vuosi sitten Cinéfest Sudbury -festareilla kahdesti. Toisella tuijotuskerralla kyynelkanavat aukesivat noin 40 minuutin kohdalla. Vollotus jatkui loppuun asti.
Hirvittävää aihetta käsittelevä elokuva on puhdistava kokemus. Esikoisohjaaja Kranzin teos toimii joka tasolla julmetun hyvin, erityisesti osaavien näyttelijöiden ansiosta. Martha Plimptonin, Jason Isaacsin, Reed Birneyn ja Ann Dowdin esittämät vanhemmat ovat täysin aitoja ihmisiä. Elokuva ei heidän johdollaan manipuloi katsojaa kliseisesti, vaan osuu jonnekin syvälle sieluun.
Mass on neljän näyttelijän juhlaa, joista erityisesti The Handmaid’s Tale -sarjasta tuttu Dowd olisi ansainnut roolistaan Oscarin. Leffa löytyy jo videovuokrapalveluista, mutta se on näytelmää muistuttavasta tyylistään huolimatta ehdottomasti valkokangaselokuva.
4. Godland
1800-luvun lopun Islantiin sijoittuva Godland on tämän vuoden festareiden komeimpia elokuvia. Visuaalisesti jykevä teos kumartaa menneiden aikojen elokuvantekotavoille ja -tekniikoille, mutta hyödyntää kekseliäästi myös modernimpaa tyyliä.
Ohjaaja Hlynur Pálmasonin Godland on vähintään yhtä hyvä kuin hänen vuoden 2019 A White, White Day -elokuvansa, jonka R&A myös esitti.
Elokuvassa nuori ja naiivi tanskalaispappi Lucas saa tehtäväkseen perustaa Islantiin kirkon. Luterilaissaarnamies ei halua tehdä asioita helpoimman kautta. Perille voisi seilata suoraan, mutta pappi haluaa matkata läpi saaren hevosella. Perimmäinen syy on kuvata paikallisia mukana raahattavalla julmetun painavalla märkälevykameralla.
Godland on saanut innoituksensa oikean papin moisella aparaatilla 1800-luvulla ottamista valokuvista. Elokuva muistuttaa vanhoja fotoja kuvasuhdettaan myöten, joihin Pálmason saa mahdutettua Islannin loputtoman karun kauneuden.
Lucas on aivan väärä henkilö väärässä paikassa. Keskiössä ei silti ole papin uskonkriisi. Ohjaaja kritisoi maltillisesti mm. kolonialismia. Tarina kerrotaan ihmisten kautta, jotka eivät keskinäisistä eroavuuksistaan ja erilaisuudestaan johtuen pysty tulemaan toimeen toistensa kanssa.
Toisena osapuolena henkisessä taistossa on seuruetta johtava Ragnar-murisko.
Godlandissa kamera liikkuu elokuvan elliptisen rakenteen tyyliin, ohjaajalle tuttuun tapaan, pyörähtäen taas tarvittaessa kokonaiset 360 astetta useassa pitkässä kohtauksissa. Tyyli ja muoto eivät silti aja sisällön edelle, vaan ovat osa sitä. Pálmason on visuaalisten metaforien mestari, jonka ohjauksessa tekninen leikittely korostaa kertomuksen vakavuutta.
Lisäpisteet elokuva saa vielä todella taitavasta näyttelijäkoirastaan, jonka oikeaa nimeä en valitettavasti ehtinyt bongata lopputeksteistä.
5. Sydänpeto
Aino Sunin ohjaama Sydänpeto pääsi yllättämään aivan täysin, erittäin positiivisella tavalla. Odotin elokuvan olevan perinteisempi kertomus nuorten ihmisten vaikeista ihmissuhdekoukeroista. Tarjolla onkin oivaltava psykologinen draama ja jännäri, joka sisältää myös ripauksen kauhua.
Elsi Sloan esittää räppärin urasta haaveilevaa ulkoisesti räväkkää, mutta ujoa Elinaa. Hän muuttaa äitinsä kanssa Suomesta Ranskaan. Tilapäisen tilanpuutteen takia hän joutuu jakamaan huoneensa uuden sisarpuolensa Sofian kanssa. Tanssijalupaus lumoaa Elinan täysin. Tästä alkaa rakkaustarina ja valtataistelu, joka lipuu todella synkille vesille.
Elina ja Sofia eivät lopulta eroakaan toisistaan kovin paljon. Molemmat ovat tosissaan taiteensa kanssa ja janoavat menestystä. Myrkyllisillä tavoilla toisiinsa kietoutuva monimutkainen suhde muuttuu sairaaksi peliksi, jossa ei kaihdeta rumia keinoja.
Elsi Sloan loistaa pääosassa ranskaksi ja suomeksi räppäävänä Elinana. Hahmoa ei voi olla kannustumatta, vaikka nuoren naisen manipuloiva käytös alkaa saada psykopaattisia piirteitä. Carmen Kassovitz tekee kaksinaamaisesta Sofiasta hahmon, johon myös katsoja ihastuu, vaikka tämänkin käytös on julmuudessaan kaikkea muuta kuin tervettä.
Ohjaaja Suni on aiemmin ohjannut lukuisia lyhäreitä ja dokumentin räppäri Mercedes Bentsosta.
Suomalais-ranskalais-saksalaisena yhteistuotantona toteutettu Sydänpeto on ohjaajan ensimmäinen täyspitkä näytelmäelokuva. Suni osuu saman tien napakymppiin kiehtovan pelottavalla jännärillään. Sydänpeto on Pahanhautojan ohella paras tänä vuonna näkemäni suomalaisohjaajan teos.
Laajempaan teatterilevitykseen pääsevät nämä elokuvat ja Ylen kanavilla myöhemmin esitettävät leffat löytyvät täältä.
Kaikki R&A:n elokuvat esitysaikoineen festivaalin kotisivuilla, josta voit ostaa myös pääsylippuja.
