Toimittajan puheenvuoro: Kaikkien videopelileffojen tulisi ottaa oppia Detective Pikachun menestyksestä
Peleihin perustuvat elokuvat tulee suunnata muillekin kuin pelaajille ja markkinoida suurelle yleisölle, toteaa Tuukka Hämäläinen puheenvuorossaan.
On monesti toisteltu totuus, että peleihin perustuvat elokuvat ovat yleensä roskaa. Poikkeuksia sääntöön on korkeintaan muutama, ja nekin lähinnä mukiinmeneviä. Tästä huolimatta parhaillaan on tekeillä useita peleihin perustuvia Hollywood-elokuvia sekä muutamia tv-sarjojakin.
Syy on tietysti yksinkertainen: pelileffat on melko varmoja sijoituksia. Pelien suosion ja pelaajakunnan ansiosta niillä on valmis yleisö, joka menee katsomaan heikommankin tekeleen. Esimerkiksi Warcraftin (2013) tai Prince of Persia: Sands of Timen (2010) lipputuloja eivät edes laimeat arviot heikentäneet.
Vuoden menestyneimpien elokuvien listalle pelielokuvat nousevat kuitenkin harvoin, mutta kesän myötä tähän tuli muutos. Toukokuussa ensi-iltansa saanut Detective Pikachu on nimittäin noussut maailmanlaajuisen Box Office -listan yhdeksännelle sijalle. Kuten aiemmin uutisoimme, Pokémon-leffa onkin nyt lipputuloiltaan historian tuottoisin peliin perustuva elokuva. Aiemmin kärkipaikkaa piti juuri mainittu Warcraft, joka oli ilmestymisvuotensa 18. menestynein elokuva.
Detective Pikachu on siis noussut poikkeuksellisen suosituksi ja nostanut samalla rimaa kaikkien pelileffojen osalta. Sen menestys ei kuitenkaan ole sattumaa, eikä edes kovin yllättävää. Detective Pikachu tekee nimittäin jotain muuta, kuin tyypilliset pelielokuvat.
(Sivuhuomio muistin virkistykseksi: Pokémon oli todellakin alunperin peli, ei animaatiosarja. Pelit ilmestyivät 1996, sarja alkoi 1997.)
Tavanomaiset peliin perustuvat elokuvat, kuten vaikkapa Assassin’s Creed (2016), Max Payne (2008) tai Silent Hill (2006), perustavat suosionsa ja markkina-arvonsa tietyn pelin tai pelisarjan varaan. Jo tässä suhteessa Detective Pikachu on eri maata, sillä vaikka sen idea ja tarinan pääpiirteet ovat peräisin samannimisestä pelistä (2016), perustuu sen suosio koko Pokémon franchiseen.
Siinä missä esimerkiksi Assassin’s Creed on lipputulonsa velkaa pääasiassa AC-pelisarjalle, ovat Detective Pikachun lipputuloja pönkittäneet kaikki Pokémon-tuotteet 1990-luvulta lähtien. Siis kaikki alkuperäisistä Pokémon-keräilykorteista aina Pokémon Go -mobiilipeliin (2016) asti on edesauttanut sitä, että miljoonat ihmiset haluavat nähdä Pokémonien seikkailevan valkokankaalla.
Vertailun vuoksi voi kuvitella, millainen leffa olisi syntynyt pelkkien alkuperäistä Pokémon Red & Blue -roolipelien pohjalta (1996). Se olisi varmaankin muistuttanut läheisesti Pokémon-animeleffoja, jotka eivät useimmiten saavu edes valkokankaille länsimaissa.
Pokémonien yleisen suosion ohella Detective Pikachu perustui myös laajalle katsojakunnalle markkinointiin. Deadpool-tähti Ryan Reynoldsin roolittaminen Pikachuksi oli yksinkertaisen nerokas temppu, jolla elokuvasta saatiin kiinnostumaan myös aikuiset katsojat. Pikachusta tehtiin näsäviisas ja kevyesti kaksimielinen hahmo, mikä vetosi laajempaa ja varttuneempaan yleisöön.
Lisäksi, kuten edellinen jo osoittaa, Detective Pikachusta tehtiin hauska elokuva. Peleihin perustuvien elokuvien listoilta saa lähes turhaan etsiä komedioita (lukuunottamatta huonoudessaan tahattoman hauskoja elokuvia). Pelileffat ovat yleensä tarpeettoman vakavia, vaikka peliin perustuva kevytmielinen komedia on varmasti helpompi tehdä houkuttelevaksi niillekin, jotka eivät alkuperäistä peliä tunne.
Ehkäpä ainoa pelileffa, joka on aiemmin tehty jotakuinkin samalla sapluunalla kuin Detective Pikachu, on vuoden 1993 Super Mario Bros. Sekin nimittäin oli tarkoituksellisen hauska ja vähän pöhkö elokuva, joka ei edellyttänyt minkäänlaista Super Mario -tuntemusta.
Mitä Detective Pikachun menestyksestä sitten voisi oppia?
Ainakin sen, että peleihin perustuvat elokuvat kannattaa suunnata yksittäisen pelin tai pelisarjan fanikuntaa laajemmalle yleisölle. Pokémonin kaltaisia valtavia massatuotteita ei tietysti ole monia muita, mutta leffasovituksista voi tehdä helposti lähestyttäviä esimerkiksi juuri huumorin, poikkeavan genren tai omaperäisten roolitusten avulla.
Parasta Detective Pikachussa – jota muuten itse pidin oikein viihdyttävänä, kolmen tähden leffana – on se, ettei se tunnu pelielokuvalta. Elokuva tuntui seisovan paremmin omilla jaloillaan kuin muut mainitut pelileffat, ja se muistutti pikemminkin hyväntahtoista koko perheen seikkailua kuin hardcore gamereille suunnattua fanituotetta.
Tämä kaava Hollywood-studioiden pitäisi pystyä toisintamaan, jotta mikään pelielokuva voisi Detective Pikachun menestystuloksen ylittää. Valitettavasti tulevalle Sonic the Hedgehogille, saati sitä seuraavalla Monster Hunterille, ei tällaista massasuosiota voi ennustaa.
