Espoo Ciné 2009 aakkosjärjestyksessä
Jos istuu Kampissa bussiin, joka kuljettaa ilmaiseksi Espoon Tapiolaan, saattaa vahingossa toljottaa elokuvia niin kauan, että pää pehmenee. Siksipä sukellamme Espoo Cinén 20:nnen juhlavuoden tarjontaan aakkosjärjestyksessä. Pysyy pääkin kasassa.
Tosin heti alkuun rikotaan aakkosjärjestystä sen verran, että Kunniattomat paskiaiset ja Skavabölen pojat on perattu tarkemmin arvioissa.
Broken – Brittiläisen Sean EllisinThe Brokenia voisi luonnehtia fiilistelykauhuksi. Kohtuullisen kompakti elokuva pyörittelee ohutta tarinaansa ja vielä ohuempia henkilöhahmojaan perinteisten ”vaara vaanii” -kuvakulmien avulla varsin tehokkaasti. Äänisuunnittelulla on iso osansa tässä hiippailussa, jossa peilien rikkomisesta seuraa kirjaimellisesti seitsemän vuoden epäonni. Ja kuten tavallista, mitä enemmän mörkömeininkiä lopussa selitetään näytetään, sitä pöhkömmältä se vaikuttaa. Mutta ei lainkaan huono esitys tämä.
Burning Plain – Guillermo Arriagan esikoisohjauksen käsikirjoittaja on helppo arvata: kyllä se on Arriaga itse, sillä niin lähellä ollaan Amores Perrosin, 21 Gramsin, Three Burials of Melquiades Estradan ja Babelin muotoa, tyyliä ja sisältöä. Pohjois-Amerikan mantereen eteläosissa liikkuva tarina alkaa kolmena erillisenä nyörinä, jotka punoutuvat lopulta yhteen. On hyväksikäyttöä, on vihaa ja anteeksiantoa, on seksiä ja kuolemaa. Sinänsä vähän ihmetyttääkin, että mikä tässä nimenomaisessa tarinassa nyt muka on niin paljon henkilökohtaisempaa, että Arriagan oli pakko päästä ohjaamaan se itse?
Chéri – Ikääntyvän kurtisaanin elikä lemmen ammattilaisen ongelmia 1900-luvun alun Ranskassa pohtiva Chéri on onnistunut ja epäonnistunut elokuva. Sen kaksi parasta puolta ovat Coletten kirjaan pohjautuva käsikirjoitus, joka loihtii valkokankaalle vallan elävän oloisia, kolmiulotteisia henkilöhahmoja. Toinen hieno oivallus on ollut – tietenkin – panna Michelle Pfeiffer näyttelemään ihmistä, jonka koko elämä ja elinkeino on kytkeytyneenä hänen kroppansa kuntoon. Ihan kaikkia tehoja siitä ei kuitenkaan saada puristettua irti, sillä vaikka Pfeiffer lähikuvissa näyttääkin vanhahkolta, on hän kuitenkin… no, Michelle Pfeiffer, josta ei kulahtanutta saa tekemälläkään. Oudointa on se, että minkä ihmeen takia amerikkalaisnäyttelijät on pantu esittämään ranskalaisia tai pikemminkin: miksi ihmeessä he puhuvat raffinoitunutta englantia?
Flammen & Citronen – Tanskalaisilla taitaa olla omat ongelmansa toisen maailmansodan suhteen. Kahdesta vastarintataistelijasta kertova Flammen & Citronen on ulkoisesti komea mutta sisäisesti melko lahnainen pläjäys, jossa miehet joutuvat olosuhteiden pakosta tekemään asioita, joita miehet eivät muuten tekisi. Koko homma kestää ihan liian pitkään ja on aivan liian melodramaattinen. Alas pömpösiteetti, sano.
Hunger – Steve McQueenin esikoispitkä on aivan perhanan hieno elokuva. Se on yksinkertainen, mutta sopivasti tyylitelty ja kyynelkanavia kutkutteleva. 1980-luvun Pohjois-Irlannissa vankilan kahleissa ovat niin vartijat kuin vangitkin. Yli vartin mittainen dialogikohtaus hengenmiehen ja vangin välillä jää varmasti mieleen.
In the Electric Mist – Hyvä osoitus siitä, että välillä laatunäyttelijätkin haukkaavat paskaa. Tommy Lee Jones, John Goodman ja Peter Sarsgaard hösläävät eestaas mukamas tunnelmallisessa Yhdysvaltain soiseen etelään sijoitetussa tarinassa, jossa ei ole tippaakaan rytmitajua tahi tunnetta.
Kandidaten – Olen pitänyt Espoossa nyrkkisääntönä, että jos ei keksi mitään muuta, niin kannattaa mennä katsomaan tanskalainen trilleri. No, eihän se ole sääntö eikä mikään, ellei siitä välillä löydy porsaan mentäviä aukkoja. Kandidaten on sohlokameralla kuvattu kuka-veti-saunassa-ketä-mitä-hä-sotku, jonka erottaa Mamet’n parhaista huijarikuvauksista se, ettei siinä ole loistavaa dialogia, ovelaa juonta ja ettei se ole hyvä.
The Milk of Sorrow (La teta asustada) – Berlinalessa palkittu perulaisraina on erikoinen tarina tytöstä, joka on saanut jo äidinmaidossa muukalaisten pelon. Nyt eletään erilaista aikaa, eikä siihen totutteleminen käy helposti. Kuvallinen ja absurdi huumori kantaa tarinaa ja saa menneisyyden kuvitellut kauheudet tuntumaan paljon täyteläisemmiltä. Suositellaan nautittavaksi mahdollisimman vähin ennakkotiedoin ja ilman perunoita.
Moon – Kovasti sitä toivoisi, että pienet ja sympaattiset scifi-leffat pelastaisivat maan (pun intended), mutta Duncan ”Bowien poika” JonesinMoon jää mieleen lähinnä kunnianosoituksena 1960- ja 1970-lukujen klassikoiden lavastukselle. Sam Rockwell esittää itseään teknisesti hienolla tavalla, mutta tarinan taustalla kajastavat mukamas syvälliset ajatukset jäävät pelkäksi jälkikirjoitukseksi.
Nord – Jos komediaa mainostetaan artopaasilinnamaiseksi, onko se kehu vai moite? Sen voi itse kukin päättää omana tykönään. Nord on road movie yksinäisestä ja ehkä vähän yksinkertaisesta miehestä, joka lähtee etsimään itseään ja entistä elämäänsä pohjoisen lumiautiomaan keskeltä. Viinavitsejä on ja homojuttuja kans’.
