Espoo Ciné säikytti veret housuun

Espoo Ciné esitteli eurokauhun psykologisia ja verisiä puolia. Ystävät hämärän jälkeen -elokuvan ja romaanin kirjoittanut John Ajvide Lindqvist kertoo, kuinka taikurista kuoriutui Herra Kauhu.

Voisiko kauhu kohota pois ghetostaan? Kauhukirjallisuus ja -elokuvat ovat oma maailmansa, joka tuntuu välillä ylpeilevän ulkopuolisuudellaan mainstream-kulttuurista. Parhaimmillaan se kurottaa genren rajojen ulkopuolelle ja syntyy taideteoksia, jotka seisovat omilla jaloillaan.

Espoo Ciné marssitti Tapiolan – ja poikkeuksellisesti Andorran – valkokankaille kotimaisia uutuuselokuvia, eurooppalaista genretuotantoa, myöhemmin ensi-iltaan tulevia Hollywood-paukkuja ja pink zonen GLBT-kuvauksia.

Tapa se vauva!

Kaikkiin Méliès d’Argent ja Yön tunteina -sarjan elokuviin en ehtinyt tutustua, mutta jonkinlaista yleiskuvaa voinee silti piirtää. Moni tekijä on selvästi ihastunut 1970- ja 1980-lukujen veripalttuun, jota kierrätetään sinänsä tehokkaasti, mutta soppaan varsin vähän omaperäisiä aineksia lisäämällä.

Eniten hurmetta virtasi Julien Mauryn ja Alexandre Bustillon ohjaamassa ranskalaiselokuvassa A l’intérieur. Viimeisillään raskaana olevan naisen koettelemuksista kertova pätkä säilyttää tehonsa tasan niin kauan, kun se malttaa olla lankeamatta splatterin pauloihin.

Kun huonedraamasta siirrytään kallojen halkomisiin ja improvisoituihin keisarinleikkauksiin, katsojaa kyllä ahdistaa, mutta vääristä syistä. Tai ehkä olen juntti, enkä tajua miksi keinoveren ja tekoraajojen pöllyttäminen olisi itsessään kiinnostavaa vuosikymmenestä toiseen.

Punavirtojen sijaan säpsykauhuun luottaa espanjalainen Rec. Sinänsä tyylikkäästi ja tehokkaasti toteutettu elokuva ei vain tuo peliin mitään uutta. Lainailu etenee vallan kiinnostavalle tasolle, kun leffan Hollywood-versio saapuu levitykseen – amerikkalainen elokuva lainaa espanjalaista elokuvaa, joka lainasi amerikkalaista elokuvaa, joka lainasi italialaista elokuvaa, joka lainasi amerikkalaista elokuvaa. Tai jotain sinne päin.

Samalla tavalla muodollisesti pätevä mutta sisällöllisesti jokseenkin köyhä oli 3 días. Espanjalaiselokuvalla on sama alkuasetelma kuin maailman parhaalla ”Bruce Willis pelastaa maailman poraamalla” -elokuvalla eli Armageddonilla. Tieto vääjäämättömästä tuhosta ajaa ihmiskunnan itsetuhon partaalle, ja alkupuolela vaikuttaakin, että tarina lähtisi keriytymään Kärpästen herran suunntaan.

Vaan ei, maailmanloppua hirmuisemmaksi kauhuksi osoittautuu vankilasta paennut lastentappaja. On se sitten perhana, että ihminen ei saa edes rauhassa delata luonnonkatastrofissa, vaan aina pitää jonkun hullun tulla vielä silpomaan ja hirttämään sitä ennen. Dramaturgian tehoa mielestäni litistää melkoisesti se, että yhtä varmaa kuolemaa pitää yrittää aikaistaa toisella. Vaikka onhan siinä tiettyä jaloutta – aiemmin välinpitämättömänä esiintynyt Alejandro (Víctor Clavijo) käy älyttömään taistoon vain siksi, että se on oikein.

Murhaajapuolisko 3 díasista ei ole oikeastaan yhtään hullummin toteutettu, mutta kahden genrepuoliskon yhteentörmäyttämisestä ei ole syntynyt tekijöitään suurempi summa. Pikemminkin lopputuloksena on kaksi rampaa elokuvaa.

Kauhea elokuva
nuoruudesta

Genre-elokuvan kannalta kiinnostavin tapaus oli joka tapauksessa niiden ulkopuolella, Paraatipaikalla-sarjassa esitetty Ystävät hämärän jälkeen. Se perustuu John Ajvide Lindqvistiin romaaniin, joka on vastikään suomennettu. Ruotsissa Herra kauhuna tunnettu Ajviden on saanut tunnustusta myös virallisilta piireiltä. Hän sai 100 000 kruunun arvoisen Selma Lagerlöf -palkinnon toukokuussa.

Kirjailija vastasi poikkeuksellisesti myös elokuvan käsikirjoituksesta, koska kyseessä oli ”tarina, jota en halunnut kenenkään muun pilaavan – halusin pilata sen itse, koska se oli niin lähellä minua”.
Kyseessä on Ajviden mukaan tyypillinen kirjailijan lapsuutta kuvaileva esikoiskirja. Hahmot nyt vain sattuvat olemaan 12-vuotias koulukiusattu poika ja naapurissa asuva vampyyrityttö.
”Halusin kertoa Blackebergistä ja tiesin, että toisin sinne jotain kauheaa. Osoittautui, että vampyyri sopisi tarinaan parhaiten, koska tajusin että siitä tulisi myös rakkaustarina, joka tapahtuu lasten maailmassa”, hän sanoo.
”Aika moni on kysynyt, mitä mieltä olen vampyyrigenrestä ja kirjoittaisinko lisää vampyyritarinoita, enkä ikinä tekisi sitä. En edes pidä vampyyrikirjoista.” 

Kirja herätti elokuvapiireissä kiinnostusta heti ilmestyessään. Yli tusina ohjaajaa ja tuotantoyhtiö tavoitteli oikeuksia, mutta asia ratkesi, kun Ruskean neljä sävyä -ohjaaja Tomas Alfredson otti yhteyttä.
”Tomas ei pelkää tasapainoilla pateettisuuden rajoilla. Hän menee melkein mutta ei aivan yli. Hän ei pelkää romanttisuutta tai sentimentaalisuutta, tässäkin elokuvassa tasapainoillaan jatkuvasti tunteellisuuden rajoilla”, Ajviden ylistää ohjaajaa.

Lopputulos onkin huikean hieno, genrerajat kepeästi ylittävä teos. Siinä nuoruuden kauhut saavat konkreettisen asun, kun verellä elävä mutta muuten sympaattinen Eli pistää betonilähiön elämän uuteen uskoon. Nuorisoelokuvana sitä ei oikein voi kyllä pitää, sillä Ystävät on hiljaisen ahdistava ja väkivaltainen teos.
”Olen nähnyt sen 5-6 kertaa ja ensimmäisillä kerroilla vain itkin. Osin siksi, että se kertoo omasta lapsuudestani, mutta myös siksi, että näin oman tarinani valkokankaalla”, kirjailija sanoo.

Teattereihin Ystävät hämärän jälkeen tulee marraskuussa.

Voittajan valinta

Toisena mainiona esimerkkinä eurogenreilyn elastisuudesta toimi Méliès d’Argent -kilpailun voittanut tanskalainen Vikaren. Sen vahvuus on perimmiltään sama kuin Ystävät hämärän jälkeen -elokuvassa: taustalla on kaikkien tuntema tilanne tai tunne, joka on sovellettu ja konkretisoitu elokuvalliseksi versioksi. Vikaren kertoo ulkoavaruuden oliosta, joka asettuu ala-asteen sijaisopettajan nahkoihin varsin kirjaimellisesti. Lapset ymmärtävät pian asioiden olevan pielessä, mutta muukalainen hurmaa vanhemmat, jolloin lapset jäävät avuttomiksi.

Kukapa ei muistasi kuristavaa kauhun tunnetta, joka lapsena syntyi, kun huomasi sätkivänsä turhaan vanhempiaan vastaan? (Olkoonkin, että useimpien vääntö ei koskenut sitä, joutuvatko he avaruusolion armoille.) Tästä kaikkien ymmärtämästä tunteesta on kasvatettu fantasian puolelle kepeästi loikkaava elokuva, jossa epämääräinen pelko saa hyvinkin määräiset kasvot.

Lindqvistin kuva: Idha Lindhag