Arvostelu Furyssä on puolikas hienoa sotaelokuvaa

Alkuperäisnimi: Fury
Ensi-ilta: 31.10.2014
Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Pääosissa: Brad Pitt, Shia LaBeouf, Logan Lerman, Jon Bernthal, Michael Peña 
Elokuvan pituus: 134 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Uljas päällikkö johtaa tankkimiehistön sodan helvettiin. 
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Tankki on kone, joka ei välitä ympäristöstä. Se menee ylitse ja läpi kaikesta – mudasta, betonista ja ihmisestä. Se on myös kone, joka ei toimi ilman pehmeästä lihasta tehtyjä ihmisiä, jotka istua kököttävät 30-tonnisen metallimöhkäleen sisällä. Se ei ole helppoa hommaa, kuten Fury-elokuva näyttää.

Furyssä on oikeastaan kaksi tarinaa peräkkäin. Ensimmäinen on julma sotaelokuva ja jälkimmäinen jalo sotaelokuva. Se on tietysti amerikkalaiselle sotaelokuvalle täysin ymmärrettävä valinta, sillä kuka hullu jaksaisi istua teatterissa kaksi tuntia ja vartin tuijottamassa, miten sota rusikoi vapaiden miesten sieluista pieniä synkkiä myttyröitä?*

Sävy tulee selväksi heti alussa, kun epätoivoisissa radioviesteissä pyydetään välitöntä tukea saksalaisten hyökkäystä vastaan. Herrasmiessodasta ollaan kaukana, parempi vain tuikata vihollista puukolla silmään. Ollaan huhtikuussa 1945, jolloin sota on kääntymässä liittoutuneiden eduksi, mutta ennen sodan loppua pitää vielä tappaa paljon ihmisiä.

Niin tuumaa kersantti Wardaddy (Brad Pitt), joka on johtanut samaa tankkimiehistöä läpi koko sodan. Heidän Sherman-tankkinsa, jonka nimi on sattumoisin Fury, on rullannut Afrikasta Pohjois-Euroopan kautta Saksaan. Vain yksi heistä on kuollut, mikä on poikkeuksellista. Näin tarinaan saadaan uitettua mukaan keltanokka Norman Ellison (Logan Lerman), joka on parempi konekirjoittaja kuin konekivääriampuja.

Sille paikalle hänet kuitenkin nyt istutetaan ja käsketään niittää hengiltä jok’ikinen vastaantuleva saksalainen, olivat he sitten miehiä, naisia tai lapsia. Wardaddy ja Ellison ovat kertomuksen kaksi napaa, joiden kautta tapahtumia tarkastellaan. Toinen on kokenut kaiken, toinen ei yhtään mitään.

Muu miehistö on vekkuleita sivuosarooleja, sellaisia joissa yhdellä luonteenpiirteellä pötkitään pitkälle. Piplia (Shia LaBeouf) on uskonnollinen, Coon-Ass (Jon Bernthal) on juntti ja Gordo (Michael Peña) … hitto, olen unohtanut mikä Gordonin määrittävä luonteenpiirre oli. Tämä saattaa kertoa jotain.

Ensimmäinen tunti on parhaimmillaan järisyttävää elokuvaa. Kaikilla on mutaa ja sontaa, kuolemaa ja väsyneitä miehiä, jotka huojuvat kuin zombiet. Välillä puhutaan uskonnosta, oikeasta ja väärästä, mutta kaikki tietävät, että ainoa valinta on sen välillä, palaako kuoliaaksi vai lopettaako kärsimyksen luodilla. Toinen maailmansota saattoi olla hyvä sota, mutta kaikki sodat ovat helvettiä.

Furyssä on kourallinen taistelukohtauksia, jotka ovat hienosti tehtyjä ja jännittäviä. Kyse on taktisen tason päätöksistä, eli siitä, kuka näkee kenet ensiksi, mihin kulmaan tankki kannattaa ajaan, millainen ammus tykkiin ladataan ja koska on oikea hetki ampua. On väijytystä, on kaupunkitaistelua ja kuumaa tankki tankkia vastaan -materiaalia. Jännitys tulee siitä mitä katsoja näkee, ei siitä että kamera heiluisi hurjasti ympäriinsä. Detaljit tuntuvat olevan kohdallaan melkoisen hyvin, vaikka kotisohvien Pattonit varmasti löytävät — aiheellista — naputtamista.

Sitten on myös se Furyn toinen puolisko, josta en ole yhtä innoissani. Käy nimittäin niin, että Sotapapan (hä, miten itse suomentaisitte Wardaddyn?) kovan kuoren alla onkin sivistynyt sydän. Sen ei oikeastaan pitäisi olla yllätys kenellekään, joka on koskaan nähnyt sotaelokuvia, mutta minä olenkin optimisti, joka toivoo aina parasta.

Spoilaamatta mitään esitän kysymyksen: kun hahmo sanoo toiselle ”Jos tottelet, selviät tästä”, mikä mahtaa olla puhujien kohtalo? Jep, Fury on sellainen elokuva. Mitä pidemmälle mennään, sitä rambompaa meiningistä tulee, sitä enemmän jalouden siirappia hahmojen päälle valutetaan ja sitä syvemmälle upposin penkkiin ähisemään vaivautuneena.

Nyt joku noheva saattaa kysyä, että miten kehtaan jupista noilla perusteilla elokuvasta, kun äskettäin totesin ettei tarinalla ole varsinaisesti väliä. Ei niin, paitsi silloin kun leffa yrittää kerätä vaikuttavuuspisteitä vetoamalla siihen, mitä Oikeasti Tapahtui™. Epäilemättä sotiminen oli joillekin osallistujille ylevöittävää puuhaa, mutta yleisesti ottaen tällainen verta pakkiin raa raa raa! -henki on rasittavaa — etenkin kun yrittää aluksi painottaa koko homman mielettömyyttä. Ylösalaisin kipattuna siinä olisi järkeä, nykyisellään ei. Vaan minkäs teet? Näillä mennään.

* Minä jaksaisin, mikä selittää miksen ole päättämässä 68 miljoonan dollarien elokuvien tekemisestä.