Ganes (***)

Ganes-elokuva alkaa Tukholmasta vuonna 1974. Remun vanha ystävä Heikki pyytää häneltä isoa ja laitonta palvelusta, jonka kiistäminen saattaisi Heikin hengenvaaraan. Toisaalta jos Aaltonen auttaa ystäväänsä, saattaa juuri purkitettu Roadrunner-levy jäädä yhtyeen viimeiseksi. Pysyäkö uskollisena menneelle vai panostaa tulevaisuuteen? Siinä Remun dilemma.

Reaktiosi ensimmäiseen kappaleeseen antaa osviittaa siitä, miten suhtaudut Ganes-elokuvaan. Kyllä, siinä esiintyy tunnistettavasti Hurriganesin näköinen yhtye, mutta ei, se ei ole pelkästään bändin tarina ja kyllä, siinä on reilusti Heikin tapaisia fiktiivisiä elementtejä. Kuvaavampi nimi olisi elokuvalle olisikin Remu, sillä kyömyselkäinen moottoriturpa on leffan henki ja elämä.

Ganesin tarina on siis ripustettu Eero Milonoffin näyttelemän Remun elämään. Alkukohtauksen jälkeen loikataan vuoteen 1955, jossa vilkaistaan pikku-Remun traumaattista lapsuutta: isä on kännissä, äiti pitää perheen kasassa ja poliisit vainoavat. Osuus on turhan psykologisoiva, ja sitä ilmankin pärjäisi hyvin.

Sitten loikataan vuosikymmen eteenpäin. Remu on lupaava nuorisorikollinen, jonka hermostunut seksikokemus tanssilavalla sekottuu taustalta kuuluvaan rokin ränkytykseen. Asiat hitsautuvat miehen mielessä yhteen tavalla, joka selittää melkoisen alleviivatusti myöhemmät haarovälin kourinnat ja puheet musiikin lähtemisestä konehuoneesta.

Lyhyeltä vankilareissulta vapauduttuaan Remulla on tavoite. Musiikki voi pelastaa hänet taustaltaan, sillä hän ei tunne osaavansa mitään muutakaan. Tarinan ydin on siis kovin Amerikka-henkinen. Uskomalla itseensä ja tekemällä lujasti työtä ihminen voi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja jättää kurjuuden jälkeensä.

Tavallaan Ganes voisi kertoa kenestä tahansa huonoista lähtökohdista korkealle ponnistaneesta ihmisestä. Toki Hurriganes näkyy ja kuuluuu – ja hienosti muuten kuuluukin -, mutta tarinan teemat ovat yleisinhimillisiä. Onko se sitten hyvä vai huono asia, mene ja tiedä.

En tunne yhtyeen historiaa tarkasti, mutta suurimmat virstanpylväät (Ile Kallio, ensimmäiset levytykset) tuntuvat olevan samoilla paikoilla kuin oikeastikin. Selkeimmät myönnytykset elokuvan totuudelle on tehty sivuhahmoissa, kuten Kari Hietalahden esittämän Remua vainoavan poliisin hahmossa ja Reino Nordinin mainiosti elävöittämän Heikin kohdalla. Todellisuuden muokkaamisesta nariseminen on turhaa, sillä nämä sivuhahmot ovat vain dramaturgisia helpotuksia, yhteen henkilöön tiivistettyjä vastavoimia.

Vaikka yhtyeen henkilöstövaihdoksia jonkun verran puljeerataankin, ei kyseessä ole mikään kaikenkattava biografia. Tarina loppuu ylätahtiin, vuoden 1974 keikkaan Tavastialla. Häkkisen ja Järvisen alamäki jää näkemättä, mutta asia kuitataan kyllä lopputeksteissä.

Leffan ajankuva on hienosti rakennettu. Tukat ja takit ovat kovin autenttisen oloisia, ja Helsingistä on kaivettu esiin 1970-luvulle jämähtäneet kahvilat ja kuppilat.

Eero Milonoff on pääosassa aivan suvereeni. Hänellä on tarpeeksi karismaa koko leffan kannattelemiseen ja ainutlaatuinen Remu-talk valuu näyttelijän huulilta kuin vettä vain. Elokuva on muutenkin hyvin näytelty, pienistä rooleista isoihin. Osa onnistumisesta kuuluu eittämättä ohjaaja JP Siilille, sillä Ganes on kauttaaltaan hallittu elokuva. Siinä ei ole turhia rönsyjä eikä suuria poikkeamia laadussa.