Grindhouse: Death Proof

Quentin Tarantino on aina tuntunut olleen kiinnostuneempi elokuvista kuin maailmasta. Niinpä hänen leffansa ovat täynnä viittauksia muihin filmeihin, välillä peitellymmin ja välillä avoimemmin. Yhdessä Robert Rodriguezin kanssa ideoidun Grindhousen kohdalla hän on uppoutunut täysin ja kokonaan elokuvien maailmaan.

Innoituksensa elokuva on saanut Yhdysvalloissa epämääräisissä lähiöissä sijainneista grindhouse-elokuvateattereista. Ne olivat b-elokuvia näyttäviä räkälöitä, joiden kurjuudesta pehmeisiin penkkeihin ja monikanavaääniin tottuneilla elokuvankävijöillä – eli sinulla ja minulla – ei ole aavistustakaan. Oletettavasti niissä näytetyt filmikopiot olivat naarmuuntuneita, äänentoisto surkeaa ja muut asiakkaat pahanhajuisia. Tätä kokemusta Tarantino yrittää parhaansa mukaan simuloida tiputtamalla välillä värit pois, huonontamalla ääntä tai käyttämällä hyppyleikkauksia.

Ensimmäisen kerran jälkeen kikkailu alkaa ärsyttää, sillä se on täysin itsetarkoituksellista. Onneksi temppuilua on elokuvassa varsin vähän ja suurin osa heti alussa. On kuin ohjaaja itsekin olisi tajunnut, että idea on hauska mutta toteutus ei.

Yhdysvalloissa yhtenä kolmituntisena megaelokuvana levitetty Grindhouse on pilkottu Euroopassa kahtia. Tarantinon osuuden, Death Proofin juonessa ei ole paljon referoimista: Stuntman Mike (Kurt Russell) jahtaa ja tappaa autollaan naisia. Ohjaaja on valinnut tyylilajinsa ovelasti. Death Proof on lähes juoneton kostoelokuva, jossa naisia toljotetaan ja tapetaan, kohtaukset voivat venyä ylettömän pitkiksi tai katketa kesken, mutta hei – kaikki on okei, koska kyseessä on pastissi.

Tässä Tarantino tekee tavallaan vääryyttä historialle, sillä alkujaan b-elokuva ei kuvaillut elokuvien estetiikkaa, vaan sillä tarkoitettiin isompibudjettisten a-elokuvien ohessa näytettäviä täytepätkiä. B-elokuvien genre kattoi siis kaikenlaisia filmejä pienimuotoisista ihmissuhdekuvauksista hurjiin kauhupätkiin. Kun Hollywoodin studiojärjestelmä mullistui 1940-luvun lopulla, b-elokuvan alkuperäinen merkitys unohtui.

Toisaalta Death Proof tarjoilee roppakaupalla sitä, missä Tarantino on parhaimmillaan, eli pitkäksi venyviä keskusteluja ja retrohenkistä rokkia. Mieleen tosin tulee, että kenen muun kohdalla tahansa loputon biisien esittely vain biisien esittelemisen takia tuomittaisiin tylsämielisenä radiosoiton kalasteluna.

Elokuvan pääosassa ovat kaksi kaveriporukkaa, joista ensimmäiseen kuuluvat Vanessa Ferlito, Jordan Ladd ja Sydney Poitier. Toisen muodostavat Tracie Thoms, Rosario Dawson, Mary Elizabeth Winstead sekä Zoe Bell. Naiset puhuvat miehistä, juhlimisesta ja elämästä juuri niin kuin voi vain kuvitella Yhdysvaltain etelävaltioissa asuvien nuorten naisten puhuvan. Tarantino osoittaa jälleen hämmästyttävän kykynsä herättää henkiin kuolleiksi luultuja näyttelijöitä, sillä Kurt Russell on loistavassa vireessä.

Yhtenä Death Proofin referenssinä ovat 1960- ja 1970-lukujen kaahailuelokuvat, kuten Bullitt, Kovaotteiset miehet ja Nasta laudassa. Peltiä siis pannaan ruttuun ahkerasti ja vaikka parhaimmillaan takaa-ajo-kohtauksissa on imua, eivät ne mielestäni yllä esikuviensa tasolle.

Suomalaisten harmiksi Yhdysvalloissa näytetyn Grindhousen neljästä feikkitrailerista yksikään ei ole päätynyt Death Proofiin, vaikka markkinointimatskuissa niin vihjailtiinkin.

Tsekkaa Kaistalta myös Death Proofin traileri.