Haastattelu: Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari
”Elämä kirjoittaa koko ajan uskomattomampia hetkiä kuin käsikirjoittaja kykenisi kotonaan kuvittelemaan”, Virpi Suutari sanoo.
Dokumenttiohjaaja on mukana syyskuussa julkistettujen elokuvataiteen taiteilija-apurahojen saajien listalla. Kolmevuotisen apurahan saanut Suutari on kenties parhaiten tunnettu yhdessä Susanna Helkeen tehdystä Joutilaista, eräästä viime vuosien menestyneimmästä ja kiitellyimmästä dokumenttielokuvasta.
Kaistan haastattelussa Suutari kertoo roolituksen tärkeydestä, helmistä arjen keskellä ja keski-ikäistymisen vaikutuksista.
Vuonna 2001 valmistunut Joutilaat kertoi kainuulaisesta miesporukasta, joka haahuili näennäisen päämäärättömästi halki nuoruutensa. Viime vuoden Pitkin tietä pieni lapsi puolestaan seurasi suomalaisen ja somalialaisen sisarusparven elämää lähiössä. Varsin arkisia aiheita, siis.
”Me on varmaan tavallaan tehty elokuvia itsestämme”, Virpi Suutari arvelee.
Me tarkoittaa tässä häntä ja Susanna Helkeä. Suutarin mukaan he ovat molemmat ”hyvin tavallisista” keskiluokkaisista perheistä.
”Mutta tavallisuudesta ei tarvitse kertoa tavallisesti, vaan mieluummin tavattomasti”, hän jatkaa.
Suutari erikoistui erikoistui jo kirjoittavana toimittajana pitkiin, tavallisista ihmisistä tehtyihin juttuihin.
”Keräilen maailmalta arjen palasia, jotka muiden silmissä ovat ehkä liian tavallisia ollakseen kiinnostavia. Niitä kiillottamalla ja yhdistelmällä rakennan kokonaiskuvaa, yritän luoda merkitystä maailmalle niiden kautta”, hän luonnehtii.
”Tapani tehdä juttuja on etsiä aarteita mitättömän keskeltä, nähdä jotain arvokasta asioissa, jotka ihmiset yleensä ohittaa arkipäivässään.”
Suutarin mielestä suomalaisen dokumenttielokuvan vahvuus on tyylilajien kirjossa: on subjektiivista ja yhteiskunnallisesti suuntautunutta dokumenttia.
”Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot on tähän mennessä saanut 13000 katsojaa. Se on aivan loistava tulos. Joutilaat, Real McCoy ja Sotalapset olivat yleisömenestyksiä, että niitäkin on silloin tällöin.”
Silti tilanne voisi olla parempi. Elokuvien rahoittaminen on aina hankalaa, mutta dokumenttien kohdalla tilanne on vielä pulmallisempi. Ideasta valmistumiseen kestää helposti kahdesta kolmeen vuotta. Vaivaa aiheuttaa se, että rahoitusta odotellessa todellisuus karkaa käsistä.
”Esimerkiksi Pitkin tietä pieni lapsi -elokuvan kohdalla jouduttiin hakemaan päähenkilöitä moneen kertaan, koska piti olla tietyn ikäisiä lapsia ja kohteet ei välttämättä jaksa odottaa. Ohjaajan lupaukset voivat tuntua valheellisilta, jos elokuvasta ei näytäkään tulevaan mitään.”
Ennen kuin yhtään kuvaa on kuvattu, dokumenttia on valmisteltu jo hyvä tovi. Suutari ja Helke tekevät useita ennakkotutkimusmatkoja, joiden aikana tutustutaan tuleviin päähenkilöihin ja keskustellaan heidän elämästään. Sen pohjalta voi luonnostella käsikirjoitukseen potentiaalisia kohteita ja suunnitella tulevia kuvausreissuja.
”Elokuvantekijä voi kirjoittaa varovaisia toiveita tai haaveitakin, mitä voisi tapahtua, että elokuvasta tulisi hyvä. Esimerkiksi Joutilaiden kohdalla kun lähdettiin hienojen A4-litteiden kanssa kohti Kainuuta, niin yleensä paikan päällä ne piti heittää roskakoriin. Todellisuus oli jotain ihan muuta kuin mitä ennakoitiin”, Suutari nauraa.
Elokuviin päätyykin niin suunniteltuja hetkiä, rakennettuja tilanteita ja ennalta-arvaamattomia tapahtumia. Joutilaissa nähdään rottajahti, joka on elokuvantekijöiden dokumenttia varten valmistelema tilanne – he kun tiesivät miesten harrastavan sitä muutenkin.
”Sitten on taivaalta tipahtaneita, spontaaneita hetkiä, jotka ovat usein elokuvan parhaita kohtia. Sellaisten hetkien jälkeen tuntee olevansa armoitettu, sattumia kun ei olisi koskaan voinut kuvitella tai käsikirjoittaa”, hän kertoo.
Kuvattavasta porukasta löytyy yleensä yksi keskeinen henkilö, joka vie tilannetta eteenpäin dynamon lailla. Pitkin tietä pieni lapsi -elokuvan keskiöön nousi lopulta 13-vuotiaan suomalaisen Julian ja 15-vuotiaan somalialaissyntyisen Abdin suhde, vaikka se ei kuulunutkaan tekijöiden suunnitelmiin.
Seurattavien henkilöiden valinta eli casting onkin dokumentissa ainakin yhtä tärkeää kuin fiktioelokuvissa.
”Todella iso osa onnistumista on se, että löytää henkilöt, jotka pystyvät unohtamaan kameran ja tuottamaan itse tilanteita luontevasti, käsikirjoittamaan elokuvaa”, Suutari sanoo.
Leikkaaminen on Suutarin mielestä dokumentin tekemisen paras vaihe. Vaikka kuvaamisessa on oma viehätyksensä, se on myös raskasta. Suunnitelmia pitää muuttaa lennosta eikä lopputuloksesta voi olla vielä oikein varma.
”Tavallaan se myös rasittaa, kun haluaisi väkisin tehdä selkeämpää tarina, mutta todellisuus ei järjesty sillä tavalla.”
Editoidessa ei ole enää niin kiire ja paineitakin vähemmän.
”Ei ole fiktion pakkopaitaa, että pitäisi tehdä tarinaan alku, keskikohta ja loppu, vaan muodon suhteen kaikki mahdollisuudet ovat auki”, hän sanoo.
Seuraavaksi Suutari tekee dokumentin Lapin sodasta. Hän tekee käsikirjoitusta loppuvuoden ja kuvaukset alkavat mahdollisesti vuoden päästä.
Vaikka Lapin sota kuulostaa isolta ja dramaattiselta aiheelta, ohjaajan mielenkiinnon kohteena ovat arkiset asiat: kotirintaman tapahtumat ja selviytymistarinat. Henkilökohtaista kosketuspintaa löytyy siitäkin, että Suutari on kotoisin Rovaniemeltä ja miehen suku on kokenut Lapin sodan läheltä.
”Se liittyy ehkä myös keski-ikäistymiseen. Ihminen alkaa tässä iässä kysellä, mistä on tullut. Omille lapsille täytyy osata kertoa edes jotenkin, keitä me olemme”, hän kertoo.
Lopuksi hän pyytää vielä lisäämään juttuun yhteystietonsa.
”Jos tämän sattuisi lukemaan vaikka joku, jonka vanhemmat tai isovanhemmat ovat olleet Lapin sodassa mukana, minulle voi lähettää tarinoita.”
Virpi Suutarille voi lähettää sähköpostia osoitteeseen virpi.suutari@luukku.com.
