Haastattelu: Elokuvatutkija Veijo Hietala

31.07.2006 19:40 | Olli Sulopuisto

Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka tienaisi leipänsä tutkimalla elokuvia. Yksi heistä on Turun yliopiston elokuvantutkimuksen lehtori, dosentti Veijo Hietala, joka väitteli tohtoriksi vuonna 1990. Siinä missä ranskalaisen Cahiers du Cinéma ja kotimaisen Filmihullu-lehden linjana on ollut yksittäisten nerojen töiden analysoiminen, Hietalan edustama Turun koulukunta on keskittynyt elokuvaan laajemmin. Turhapurojen suosiota tutkinut ja Metsolat-sarjaa innokkaasti kannattava Hietala on siis juuri oikea mies pohtimaan, miten suomalaisella elokuvalla menee juuri nyt.

Hietalan mielestä suomalaisen elokuvan menestys on kiinni siitä, että on osattu yhdistää amerikkalainen tekemisen tapa ja suomalaiset aiheet. Menestystekijöihin kuuluu myös amerikkalaismallisen markkinoinnin omaksuminen.
Kun nämä ominaisuudet yhdistyivät, saatiin suurin elokuvissakävijäryhmä eli nuoret houkuteltua takaisin teattereihin. Hyvät katsojaluvut teattereissa lupaavat nimittäin myös hyvää televisio- ja dvd-levityksen kannalta.
”Mutta tämä ei tarkoita, että kaikki olisi pelkkää viihdemössöä. Elokuvia on kuitenkin laidasta laitaan”, Hietala lisää.
Sitä paitsi kotimaiset todelliset menestyselokuvat ovat vähissä. Se näkyy, kun niiden katsojalukuja verrataan megahitteihin, kuten tänä kesänä Da Vinci -koodiin tai Pirates of the Caribbeanin jatko-osaan.
”En näe mitään järkeä siinä, että tehdään vain pienen piirin taide-elokuvia. On kaikkien taidemuotojen elinehto, että ne saavat lukijoita, katsojia tai kuluttajia.”

Nousun taustalla oli osaltaan koulutuksen kehittyminen. Elokuvien tekninen taso nousi, käsikirjoittamisen opetukseen panostettiin ja näyttelijät alkoivat päästä irti teatterinomaisesta tyylistä.
Voisi jopa väittää, että kyseessä on samankaltainen tilanne kuin Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvuilla. Silloin koko ikänsä elokuvia katselleet ja yliopistokoulutuksen saaneet Francis Ford Coppola, Steven Spielberg ja Martin Scorsese tekivät läpimurtonsa.
Tällä hetkellä tunnetuin suomalaisohjaaja on Aki Kaurismäki, mutta hänenkään elokuvansa eivät ole valtaisia yleisömenestyksiä missään päin maailmaa. Taiteen ja viihteen vastakkainasettelusta puhuminen ei olekaan erityisen järkevää. Populaarin ja korkeakulttuurin rajat ovat samentuneet muuallakin kuin elokuvissa.
”Elokuva on aina ollut sellainen laji, jossa taiteellisimmissakin teoksissa on viihteellisiä elementtejä. Hitchcockiakin pidettiin ensin viihdeohjaajana ja vasta myöhemmin taiteilijana”, tutkija muistuttaa.

Kun kotimainen elokuva alkoi 1990-luvun loppuvuosina pärjätä, Hietala huomasi tarjonnan näyttävän oudon tutulta. Oli sotaelokuvaa (Rukajärven tie), rillumareitä (Timo Koivusalon elokuvat) ja tukkilaistarinaa (Kuningasjätkä).
”Taisin kirjoittaa jossain artikkelissa, että elokuvagenrejen perusteella voisi luulla, että eletään 1950-luvun puoliväliä. Menestyvät elokuvat olivat aika nostalgisia ja aiheiltaan vanhoja”, hän muistelee.
Tilanne on sittemmin elänyt hieman. Uudemmista tuotoksista Hietala ottaa esimerkiksi Tyttö sinä olet tähden. Hän luonnehtii elokuvan tapahtumaympäristöä suomalaiseksi, mutta tematiikkaa amerikkalaiseksi.
”Sehän kertoo, että nuorisokulttuuri on samanlaista kaikkialla. Se on kuviteltua amerikkalaisuutta, johon pyritään kaikkialla niin musiikissa kuin elokuvissakin, vaikkei sitä ole olemassa edes Yhdysvalloissa”, hän arvioi.
Kansainvälisen rahoituksen hankkiminen on yksi tapa saada tuotettua riskialttiimpia elokuvia Suomessa. EU panostaa eurooppalaiseen elokuvaan, mikä toisaalta voi luoda paineita kertoa yleismaailmallisempia tarinoita.
”Voi olla, että suomalaisen pienviljelijän ongelmista ei kannata tehdä elokuvia. Tai jos Kahdeksan surmanluotia tehtäisiin nyt, se ei välttämättä kolahtaisi Euroopassa”, Hietala arvelee.