Haastattelu: György Pálfi kuvaa ihmisruumista Taxidermiassa

17.03.2008 06:44 | Olli Sulopuisto

György PálfiOlisi pitänyt muistaa, että taiteilijat eivät näytä taideteoksiltaan. Taxidermia on hillitön kuvaus ylettömyyksistä ja äärimmäisyyksistä, mutta sen ohjaaja György Pálfi on froteepaitaan pukeutunut ja kaikin puolin harmittoman näköinen tyyppi.

Hän on saapunut vierailulle Helsinkiin yhdessä puolisonsa ja elokuvan toisen käsikirjoittajan Zsófia Ruttkayn kanssa. Yhdessä he ovat rakentaneet Lajos Parti Nagyn novellien pohjalta kolme sukupolvea kattavan elokuvan, joka on pakkomielteisen kiinnostunut ihmisen kehosta. Ihmiseläimen etovimpia puolia tutkaileva Taxidermia pääsi jopa Unkarin Oscar-ehdokkaaksi.

Vaikea synnytys

Elokuvan synty oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo. Pálfin edellinen elokuva Hikka (joka on muuten esitetty Suomessakin televisiossa) sai suitsutusta kriitikoilta ja elokuvafestivaaleilta, mutta Taxidermia kärsi pahoista aloitusvaikeuksista. Ensinnäkään käsikirjoittajat eivät oikein tienneet, miten sukutarinan viimeisen osan pitäisi mennä.

”Ensimmäisestä osasta oli selkeä idea ja viimeinen oli vaikein. Rahoitusta odotellessa se osio kirjoitettiin uusiksi varmaan 5-6 kertaa. Kirjoittaminen jatkui vielä elokuvaa leikatessa”, Ruttkay kertoo.

Mikä siinä sitten oli ongelmana?

”Melkein kaikki”, Pálfi nauraa. ”Onko mies jo taiteilija vai vasta oppipoika? Onko hän menestynyt? Mitä hän tahtoo elämältään?”

Sen jälkeen vastaan tulivat ikävät taloudelliset realiteetit. Kuten Suomessa, myös Unkarissa valtio tukee elokuvatuotantoa, koska ilman tukea kansallinen elokuvakulttuuri kuihtuisi pois. Vaan Taxidermiallepa ei myönnetty tukea.

”Sanoivat, että elokuvan skaala on liian suuri, se on liian kuvottava, se ei ole taiteellisesti tarpeeksi korkeatasoinen. Sitten voitimme Sundance-instituutin uusille elokuvantekijöille tarkoitetun käsikirjoituspalkinnon [vuonna 2004]”, Pálfi kertoo.

Arvostetun amerikkalaisfestivaalin suoma arvostus riitti vakuuttamaan rahoittajat. Ensin mukaan tuli ulkomaisia sijoittajia, kuten ranskalainen tv-kanava ARTE, ja lopulta myös Unkarin valtio päätti tukea elokuvaa. Rahojen keräämiseen meni kolme vuotta, minkä takia elokuvan 45 kuvauspäivää olivat ripoteltuna 1,5 vuoden ajanjaksolle.

Näyttäminen on tasa-arvoa

Taxidermia edustaa sitä elokuvanteon koulukuntaa, jonka mukaan valkokankaalla on näytettävä kaikki, liittyi siihen sitten miten paljon verta tai ruumiinnesteitä tahansa. Niinpä Taxidermiassa nähdään muun muassa liekehtivä ejakulaatio, kana joka nokkii penistä, sianruhon paneminen, takaapäin tehtävä aviorikos hääjuhlassa ja tietenkin viimeisen episodin tuplahuipennus, Jabba the Huttia muistuttaviin mittoihin venynyt entinen sankari ja Sevenin mieleen tuova äärimmäisen itseinhon ilmaus.

Taxidermia

Ohjaajalla on keinoilleen perustelu.

”Aloitan elokuvan merkityksestä. Tässä puhutaan ihmiskehosta, ja silloin pitää näyttää, miten se toimii. Miksi ujostella? Nämä ovat meidän kehojamme”, hän aloittaa.

”Kyllä, se on groteskia. Mutta tämä kestää vain 90 minuuttia. Ja jokainen ällöttävä, kuvottava elementti on käytetty tarinaa varten.”

Entäpä esimerkiksi se ensimmäisen osion kohtaus, jossa komentopolun alimmaiseksi jäänyt sotilas Vendel Morosgoványi (Csaba Czene) purkaa turhaumiaan panemalla seinässä olevaa reikää?

”Katsoja voi kuvitella paljon ja kuvitteleminen voi olla kauheampaa. En halua katsojan jäävän miettivään sitä myöhemmin. Jos en asiaa, yleisö voi pitää sitä tärkeämpänä kuin jotain muuta kohtausta. Näyttämällä sen se asettuu samalle tasolle kuin vaikkapa dialogikohtaus”, Pálfi selittää.

Ja nyt hän pääsee vasta kunnolla vauhtiin.

”Elokuvani tuli teattereihin samoihin aikoihin kuin M:I 3. Se alkaa kohtauksella, jossa pahis sanoo ”etsin vaimosi, satutan häntä ja tapan hänet sinun katsellessasi”. Sen ikäraja oli 12, minun elokuvani 18 vuotta. En ymmärrä. Nuo lauseet ovat vihaisempia, ällöttävämpiä kuin Taxidermia. Minun elokuvani paneminen on tavallista, ihan yleistä toimintaa.”

Ei vain metafora

Johtuuko se sitten vain ennakkoluuloisesta mielestä vai mistä, mutta itäeurooppalaisia elokuvia tulee helposti tulkinneeksi vertauskuvina maiden menneisyydestä.

Kaksi Taxidermian kolmesta osasta vielä sijoittuu menneisyyteen, ensimmäinen toisen maailmansodan vuosiin ja toinen parikymmentä vuotta myöhemmin kommunistivallan aikaan. Kenties ihmisrauniot ovat metaforia Unkarille?

”Elokuva kertoo ihmisistä. Ei ole tärkeää, missä he asuvat ja mihin aikaan. Meitä kiinnosti se, miten ihmisen mieli toimii erilaisissa ympäristöissä, miten hän reagoi poliittis-sosiaalis-henkisiin olosuhteisiin. Diktatuurit ovat täydellisiä vaikeita ympäristöjä”, Pálfi sanoo.

Yhtenä projektina hän työstää nyt elokuvaa H.C. Andersenin satujen pohjalta. Pieni tulitikkutyttö vilahtaa Taxidermiassakin, tosin tarinan loppu on aivan eri tavalla karmaiseva kuin alkuperäisessä jutussa. Hyvällä lykyllä sadut voisivat olla aihepiiri, jonka käsittelemiseen hän saisi Hollywoodin resurssit ja unkarilaisen elokuvantekemisen vapauden.

”Tarjoukseni on, että teen sen halvalla ja studiot saavat myydä sen. Sadut ovat lapsuuteni suosikkeja. Mietin myös, että satu- tai fantasiatyyli voisi olla hyvä tapa kertoa tarinoita kansainväliselle yleisölle. Jos tekisin elokuvan nykyajan Amerikasta, niin enhän minä tiedä, miten ihmiset siellä elävät.”

Lue Kaistalta myös Taxidermian arvio.