UUSIMMAT

Haastattelu: Näyttelijä-kirjailija Ville Virtanen viihtyy supersankarileffojen parissa

01.10.2013 13:40 | Muropaketin toimitus

Ville Virtanen

Tunnustettu näyttelijä Ville Virtanen, 52, on supersankarielokuvien suuri ystävä. Virtasen kirjoittamasta Hevosen taju (Teos, 2013) –romaanista löytyykin hienoisia yhtäläisyyksiä supersankaritarinoihin.

Hevosen tajun päähenkilö saa kirjassa hevosen voimat itselleen. Ville Virtanen löytää parhaista supersankarielokuvista syvällisiä ja vahvoja teemoja, sekä yhtäläisyyksiä elokuvan historiaan.  

Virtasen viehätys supersankareihin on alkanut jo lapsena. Teräsmies-sarjakuvia tuli luettua ahkerasti ja televisiosta seurattiin camp-henkistä Batman-sarjaa.

– Leikeissä halusin aina olla Batman. En suostunut pelkäksi apuriksi, Virtanen muistelee.

Kaikki lähtee hahmoista

Nykysarjakuva ei ole näyttelijälle kovinkaan tuttua, joten Virtasen näkemykset moderneista supersankareista perustuvat viimeisen 13 vuoden aikana tehdyille sarjakuvafilmatisoinneille.

– Supersankarileffat ovat aivan loistavaa viihteellistä eskapismia. Pidän eniten tarinoista, joissa henkilöt tulevat vahvasti esille. Guillermo del Toron ohjaamat Hellboy-filmatisoinnit ovat juuri tällaisia (Hellboy, 2004 & Hellboy 2: Kultainen armeija, 2008). Molemmissa leffoissa päähenkilön sielunelämä avautuu hyvin. Hellboy on  supersankari, joka yrittää olla tavallinen. Hän ei pysty esittelemään kykyjään niin kuin haluaisi ja joutuu jatkuvasti sahaamaan otsaansa kasvavia pirunsarviaan lyhyemmiksi. Lisäksi Hellboy on kovin suomalainen henkilö: hieman masentunut, synkkyyteen taipuvainen, eikä jätkällä ole kovinkaan kummoinen perimä,  Virtanen hymyilee ovelasti viitaten siihen, että Hellboy on helvetistä esiin manattu piru.

– Tämän genren leffoissa on kuitenkin usein yksi dramaturginen ongelma. Yleensä tarina on mielenkiintoinen vain siihen asti kunnes sankari saa voimat. Kun voimat ovat käytössä ja räiskintä alkaa, tarina muuttuu usein tylsäksi. Sam Raimi onnistui ensimmäisessä Spider-Man-leffassa (2002) kertomaan mielenkiintoisesti miten Peter Parker saa hämähäkkivoimat ja miten hahmo siitä kehittyy. Raimin ensimmäinen Spider-Man on yksi suosikeistani tässä genressä.

Spider-Man -elokuvan keskeisenä teemana on jylhä lause: ”Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun”. Verrattain isoja teemoja käsitellään myös mutanttisankareista kertovissa X-Men-elokuvissa, joita on Wolverinen sooloelokuvat mukaan lukien kertynyt jo kuuden leffan verran. 

Sarjan tuorein filmatisointi Wolverine (2013) ei liiemmin Virtasen tunteita kohahduttanut, mutta ensimmäinen X-Men-elokuva (2000) ja X-Men: First Class (2011) ovat vakuuttaneet.

– Niissä käsitellään vahvasti ulkopuolisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja vierauden pelkäämisen teemoja. Peruskysymys on; miten valtavirrasta poikkeava yksilö pärjää normeja ja lokeroita täynnä olevassa yhteiskunnassa? Uusin Wolverine oli ehkä hieman liian ryppyotsainen makuuni, mutta se edeltävä X-men: First Class oli eri luokkaa. Ehjän ja tunnistettavan teeman lisäksi leffassa oli myös tämän hetken parhaita nuoria näyttelijöitä, jotka tekivät loistavaa työtä.

Sankarin eksistentiaalinen kriisi

Ville Virtasen ehdottomia leffasuosikkeja supersankarigenressä ovat Iron Man –elokuvat (Iron Man, 2008; Iron Man 2, 2010 & Iron Man 3, 2013). Palaset ovat loksahtaneet kohdalleen likimain jokaisella onnistuneen supersankarifilmatisoinnin ja hyvän viihde-elokuvan osa-alueella.  

– Leffan päähenkilö Tony Stark (Robert Downey Jr.) on kiehtova hahmo. Hän on eksistentiaalisesta kriisistä kärsivä asemoguli, joka huomaa, että se mitä hän on vuosikausia harjoittanut, on pahuutta ja siihen pitää saada muutos. Lisäksi Robert Downey Juniorin ja Pepper Pottsia esittävän Gwyneth Paltrowin keskinäinen dialogi on aivan huikeaa. Se on todella nopeaa, mutta samalla kevyttä ja hienosti näyteltyä. Tämä muistuttaa hyvin paljon Spencer Tracyn ja Kathrine Hepburnin sanailua heidän parhaissa elokuvissa. Iron Man –leffat ovat monella tavalla viihdyttäviä elokuvia ja kestävät useampia katselukertoja.

Iron Man -hahmoon Virtanen on tutustunut elokuvien kautta. Maailmaan tunnetuin supersankari, Teräsmies, on Virtaselle tuttu jo sarjakuvien sivuilta. Tästä huolimatta viime kesänä leffateattereihin ilmestynyt Man of Steel –elokuva ei liiemmin saa Virtaselta kehuja, mutta ei myöskään täystyrmäystä.

– Supersankari-elokuvan pitää olla tulkinta sarjakuvasta. Jotenkin raikas, omaperäinen ja uusia puolia esiintuova. Man of Steel oli ihan okei leffa. Sujuva ja katsottava, mutta se ei tuonut Teräsmiehen hahmoon tai myyttiin mitään uutta. Christopher Nolanin tekemät Batman-päivitykset ovat puolestaan näkemyksellisyydessään ihan toisella tasolla. Elokuvien maailma on todella musta, visuaalisesti kiinnostava ja kaikessa realistisuudessaan mielikuvitusrikas. Ne ovat hurjia elokuvia.

Haavoitetun heeroksen viehätysvoima

Ville Virtasen fanittamilla supersankarielokuvilla on useimmissa tapauksissa yksi yhteinen tekijä: jotenkin rikkinäinen ja moniongelmainen sankari, joka ei ole sinut itsensä kanssa ja kantaa sisällään syvää haavaa. Näyttelijän mainitsema Batman lienee supersankareista traumatisoitunein. Vaikka Nolanin visio Lepakkomiehestä on läpeensä synkkä ja vakava, Virtanen löytää ryppyotsaisuuden keskeltä myös huumoria.

– Bruce Waynen (Batmanin siviiliminä) ja hovimestari Alfredin keskinäisessä suhteessa on paljon piilotettua huumoria.  Se huumori ei ala naurattamaan, mutta avaa jonkin uuden kulman tarinaan. Tämä on taitavien näyttelijöiden ansioita. Christian Bale ja Michael Caine asettuvat niin kokonaisvaltaisesti esittämiinsä hahmoihin. Cainen Alfred yrittää brittiläisen sarkasmin myötä kysellä Bruce Waynelta, että oletkos nyt ihan tosissasi tuon lepakkohomman kanssa ja Bale tekee taitavana näyttelijänä uskottavaksi sen, että Bruce Waynen haava on niin iso, että sen on vain pakko luoda itselleen uusi hahmo ja treenata keho kovaan kuntoon pysyäkseen kasassa.

Nolanin Batman-trilogiasta puhuttaessa ei voi sivuuttaa Heath Ledgerin maanista ja aidosti pelottavaa tulkintaa Lepakkomiehen vaarallisimmasta arkkivihollisesta Jokerista elokuvassa Yön Ritari (2008). Mielenkiintoinen pahis on tärkeä osa supersankarielokuvia.  

Alfred Hitchcock on aikanaan sanonut, että pahan hahmon pitää olla todella voimakas. Pitkin elokuvan historiaa maailman parhaat elokuvanäyttelijät ovat näytelleet pahisten rooleja. Heath Ledgerin roolisuoritus Jokerina on yksi lajinsa ehdottomia huippuja. Hän kuitenkin menehtyi liian aikaisin. Sillä miehellä olisi ollut vielä rutkasti annettavaa, Virtanen mietiskelee sekä kunnioittavasti että harmitellen. 

– Diggasin aikanaan myös Jack Nickholsonin Jokeria (Batman, 1989). Roolisuorituksesta näkee, että mies nautti esittää hahmoa. Kyllä Jim Carreyn Arvuuttaja kolahti myös silloin kun Batman Forever (1995) ilmestyi. Muistan katsoneeni hänen suoritustaan ja miettineeni, että miten tuo kehtaa vetää noin överiksi. Sitä pitää kunnioittaa, jos joku uskaltaa tehdä isoja valintoja näyttelijänä.

Jim Carrey

Syksyn alussa ilmestynyt Hevosen taju on kahden hevoshullun, Flon ja Eliaksen rakkaustarina.

Flo ja Elias ovat löytäneet toisensa jo teineinä ratsastusleirillä. Nyt he ovat ehtineet keski-ikään ja vetävät Euroopan parasta hevoskauppatallia.

Sitten kysymättä tallin pihalle ilmestyy kokomusta hevosenkuljetusauto, sisällään hopeanvärinen akhal-teke-tamma. Olentoon urheiluhevoskauppiaan näkökulmasta arvoton mutta täräyttävän kaunis ilmestys. Ja tuliaisinaan tammalla on valovoima, hevosen henki, yksikkö puhdasta rakkautta, joka mullistaa hevoskauppiaiden arjen perin juurin.

Ville Virtanen kertoo Hevosen taju –romaaninsa supersankariviitteistä seuraavaa:

– Kirjassani halusin kirjoittaa super-antisankarin. Sellaisen hahmon, joka ei itse hallitse voimiaan ja tarvitsee jonkun toisen pitämään ohjia. Halusin pitää fysiikan lait ainakin jollain tasolla meidän maailmamme sisällä.

– Jenkeillä on sellainen termi kuin ”supernatural”, eli superluonnollista. Kirjani päähenkilön Eliaksen kohdalla hänen sielunsa asettuu niin kirkkaaseen ja herkkään asentoon, että mies saa hevosen voimat itselleen. Hevoseksi muuttuminen on Eliaksen kohdalla ”superluonnollista”.

– Halusin kirjoittaa nimenomaan siitä vaiheesta, kun henkilö saa voimat. Tällä hahmolla ei ole sankarille tyypillistä ”tehtävää”. Se haluaa vain elää. Sille tapahtuu tavallaan ihme ja heti muut alkavat miettimään, että miten sen voisi hyödyntää. Lahjaa ruvetaan käyttämään hyväkseen. Varsinaista ”supersankariosuutta” kirjassa on säästeliäästi.

Teksti: Akseli Heikkilä