Haastattelu: Roolittaja Pia Pesonen
Mitä yhteistä on Riisutulla miehellä, FC Venuksella ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -elokuvalla? Entä Poikkeustilalla, Mogadishu Avenuella ja Uudisraivaajalla? Näiden menestyselokuvien ja -sarjojen castingista eli roolituksesta ovat vastanneet samat henkilöt, Pia Pesonen ja Tutsa Virtanen. Kaista sai Pesosen langan päähän kertomaan, mitä roolittaja tekee, milloin hän on onnistunut työssään ja miksi samat naamat tuntuvat kiertävän elokuvasta toiseen.
Elokuvien casting eli roolittaminen on ammattimaistunut Suomessa vasta viime vuosina. Ensimmäisenä markkinoille ehti Pia Pesosen ja Tutsa Virtasen vuonna 1997 perustama Roolituspalvelu. Ei ole suuri yllätys, että molempien tausta on Teatterikorkeakoulussa. Molemmat etsivät rooleihin sopivia näyttelijöitä jo siellä, ja Virtanen jatkoi roolittamista vielä vaihdettuaan työpaikkaa Näyttelijäliiton puolelle.
”Nuoret ohjaajat ja tuottajat puhuivat meille, että perustakaa oma yritys, niin he sitten käyttävät sitä”, Pesonen muistelee.
”He pitivät lupauksensa.”
Mitä roolittajat sitten tekevät? Heidän tärkein voimavaransa on kattava tietokanta näyttelijöistä, joten esimerkiksi Roolituspalvelun arkistoissa on yli kymmenentuhannen esiintyjän tiedot.
”Jos etsitään vaikka 35-vuotiasta naista, meillä on kaikki 70-luvulla syntyneiden näyttelijöiden failit, joita ohjaaja voi pläräillä”, Pesonen sanoo.
Jos kyseessä on pitkä elokuva, roolittajat lukevat käsikirjoituksen jo ennen kuin se on viimeistelty. Sitten he keskustelevat ohjaajan ja tuottajan kanssa rooleihin sopivista näyttelijöistä.
”Ohjaajalla saattaa olla pääroolin esittäjät jo valmiina, jolloin me haetaan siihen ympärille paletti”, Pesonen kertoo.
Tässä vaiheessa lista harkittavista nimistä voi olla vielä melkoinen, joten ohjaaja jatkaa karsintaa. Prosessi jatkuu siihen asti, kunnes elokuvantekijät ovat tyytyväisiä valintoihin. Valta on heillä, ei roolittajilla.
”Lopulta se on ohjaajan juttu. Toiset tuottajat haluavat puuttua enemmän, toiset antavat totaalisen vapaat kädet”, Pesonen selittää.
Yksi osa roolittamisprosessia ovat koekuvaukset, jotka voivat olla hyvinkin kattavat. Erityisen haastavia ovat roolit, jotka poikkeavat eniten keskivertosuomalaisesta, lapset ja etniset näyttelijät.
Vaikka kaikki elokuvantekijät eivät käytä koekuvauksia, on se nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Se kertoo myös työskentelyn ammattimaistumisesta: elokuvien budjeteissa on oma rivinsä roolittamisen kustannuksille, eikä lapsinäyttelijöitä värvätä enää naapurin jälkikasvusta.
Elokuvan tekeminen ja rahoituksen hankkiminen on pitkä prosessi, jonka aikana roolituskin saattaa kokea muutoksia.
”Aku LouhimiehenKäsky-elokuvaan tehtiin tavallaan kaksi castingia eri vuosina, kun ekalla kerralla elokuva ei saanut rahaa ja toisella sai”, Pesonen sanoo.
Jos seuraa kotimaisten elokuvien saamaa julkisuutta, voisi päätyä kuvittelemaan, että samat näyttelijät esiintyvät kaikissa filmeissä. Onko kyse siitä, että Suomen kokoisessa maassa ei vain ole tarpeeksi kiinnostavia ihmisiä?
”Emme halua uskoa siihen ollenkaan. On olemassa ihmisiä, joita kamera rakastaa, joilla on hyvä vaihe elämässä ja hehkua. Tässä maassa on hirveästi hyviä näyttelijöitä, mutta on outo luonnonlaki, että joku on koko ajan tapetilla”, Pesonen torjuu.
Roolittajallekin voi olla turhauttavaa huomata, kuinka näyttelijä jää kerta kerran jälkeen hiuksenkarvan päähän roolista. Pesonen uskoo, että mikäli tuottajat ja ohjaajat vain uskaltaisivat rohkeasti palkata uusia kasvoja, media kyllä löytäisi heidät.
Toisaalta hänellä on selitys sille, miksi joidenkin suosio jatkuu vuodesta ja elokuvasta toiseen.
”En ihmettele yhtään Minna Haapkylän suosiota, sillä hän ymmärtää elokuvaa välineenä. FC Venuksessa ajattelimme, että ei oteta ainakaan näitä tosi tuttuja. Mutta sitten se oli vaan kerta kaikkiaan niin, että oli otettava Minna. Karisma ja asenne olivat niin sopivia siihen rooliin”, Pesonen kertoo.
”Hän oli vaan niin hyvä, että piste.”
Elokuvassa, joka on nähtäväksi ja kuultavaksi tekemisen taidetta, roolittamisen tehtävänä on jäädä näkymättömiin.
”Sehän se pointti on, että katsoja ei mieti koko asiaa. Mutta jos mietitään, että olipas se tönkkö, jotain on pielessä”, Pia Pesonen toteaa.
Hänen omia suosikkejaan onnistuneesti roolitetuista töistä ovat Aku Louhimiehen Irtiottoja ja Paha maa. Ne ovat suosikkeja juuri siksi, että lopputulos on niin onnistunut.
Mieleen on jäänyt myös tv:ssä vastikään nähty Poikkeustila, jonka näyttelijäkaartiin kuului venäläisiä, albaaneja ja afrikkalaisia.
”Ne olivat vaikeita rooleja. Se oli yhdenlainen työvoitto.”
