Uusimmat

Haastattelu: Sarjakuvaguru Frank Miller ryhtyi elokuvaohjaajaksi (osa 1/2)

20.01.2009 12:02 Muropaketin toimitus

Frank Millerin ohjaama The Spirit saapuu silmiemme iloksi tällä viikolla, ja odotettavissa on jälleen kelpo pläjäys elävää sarjakuvaa. Sarjakuvista parhaiten tunnettu Miller tuli ohjaajana tutuksi nelisen vuotta sitten elokuvallaan Sin City, joka keräsi superlatiiveja sekä oikealta että vasemmalta. The Spirit on visuaalisesti hyvin samankaltainen, vaikka erojakin löytyy.

Elokuvan taustalla on amerikkalaisen Will Eisnerin (1917-2005) sarjakuva The Spirit, joka ilmestyi sanomalehtien sunnuntaisivuilla vuosina 1940-52. Eisneria pidetään yhtenä sarjakuva-alan legendana ja kultakauden nerona. The Spirit on toisen suuruuden, Frank Millerin, kunnianosoitus neljä vuotta sitten menehtyneelle taiteilijalle.

Kuten Sin City muutama vuosi sitten, myös The Spirit on toteutettu kromakey-tekniikalla, jossa näyttelijät esittävät roolinsa vihreän kankaan edessä ja suoritus ”siirretään” sen jälkeen elokuvassa näkyvään taustaan. Tuloksena on (tässä tapauksessa) hyvin sarjakuvamainen tunnelma.

The Spiritin tekeminen on ollut ennen kaikkea Millerin ja visuaalisista keinoista vastanneen Stuart T. Maschwitzin yhteistyötä ja ymmärrystä. Uusista keinoista innostunut Miller on saanut mainion kaverin kokeneesta Maschwitzista, jonka ansioluetteloon kuuluvat sellaiset elokuvat kuin Superman Returns, Pirates of the Caribbean, Grindhouse – ja Sin City. Maschwitz tietää, miten Millerin kohtaukset toteutetaan – ja milloin niitä ei kannata toteuttaa.

– Joskus paras taideteos luodaan näkymättömästi. Käsikirjoituksessa oli useita kohtauksia, jotka olin piirtänyt story boardiin ja jotka halusin ehdottomasti mukaan – mutta Maschwitz oli eri mieltä, toteaa Miller.

– Haluamani kohtaukset olisivat näyttäneet keinotekoisilta, eikä hän halunnut repäistä katsojaa todellisentuntuisesta maailmasta yhtäkkiä digitaaliseen maailmaan. Ja hän oli aivan oikeassa. Hän ei halunnut sankareiden muuttuvan kumiukoiksi, jotka kimpoilevat pitkin seiniä, enkä minä halunnut lentokoneiden lentävän pitkin taivaanrantoja tavalla, joka ei olisi mitenkään mahdollista. Nimenomaan Maschwitzin estetiikan taju auttoi kesyttämään nämä ongelmat ja tekemään elokuvasta todellisemman.

Pitkin seiniä kimpoilevat kumisankarit – kuulostaako tutulta? Ja epärealistiselta? Aihe saa Millerin höyryämään. Hän myöntää suoraan, että hänellä on ongelma.

– Ja se ongelmahan on Matrixin jälkeinen lähestymistapa elokuvien tekemiseen. Matrix itsessään oli toki tuore, mutta en pidä ajatuksesta, että hahmoa lyödään ja hän lentää iskun voimasta monta metriä taaksepäin. Ei se kerro, että hahmoa on todella sattunut. Jos lyöt jotakuta, hän yksinkertaisesti kaatuu ja olen aivan ehdoton sen suhteen, että meidän elokuvassa ei ole lenteleviä hahmoja.

Frank Milleriä myös ärsyttävät tyypit, jotka hyppäämisen sijaan lentävät ja pysähtyvät sitten ilmassa. Tai kiipeilevät pitkin seiniä.

– Kiitos vaan, Hiipivä tiikeri. Kiitos Matrix, mutta voitaisiinko jo lopettaa. Kyllä fantasiankin täytyy perustua aistittavaan todellisuuteen, tai muuten sillä ei ole mitään merkitystä. Sitä paitsi tietyt efektit nyt vaan menettävät charminsa vuosien mittaan.

Ohjaaja nostaa The Spiritin valmistuksesta esiin myös vedenalaiset kohtaukset, joissa oli omat haasteensa ja ratkaisunsa. Ne toteutettiin lopulta slow motion -kameralla, joka tallensi liikkeen todellista hitaampana.

– Näyttelijättäremme Eva Mendes ja Jamie King näyttelevät kohtauksissa erittäin nopeasti, koska kamera kuvasi kaiken hidastettuna. Pienikin virhe liikkeessä saisi kohtauksen näyttämään eeppiseltä, mikä taas ei ollut tarkoitus. Siten saimme hiukset soljumaan niin kuin hahmot olisivat veden alla, ja hiuksistahan tässä nimenomaan oli kyse. Se on aivan mieletön tehokeino.

– Toinen hyvä esimerkki on Gabriel Machtin silmä vedenalaisessa kohtauksesa. Pyysin ottamaan hänestä kuvan ja Macht kysyi, mihin suuntaan hänen pitäisi katsoa. Ei mihinkään, sanoin. Hän sulki hitaasti silmänsä ja avasi ne, mutta se ei toiminut. Teimme sen uudelleen. Hän vain räpäytti luonnollisesti ja siitä me löysimme hetken, jossa henki herää eloon, koska räpäytyskin oli niin hidas – se näytti suorastaan pelottavalta.

Näyttelijälle The Spiritissä käytetty ”digital backlot” -tekniikka on haastava, sillä hänellä ei ole apunaan lavasteita tai rekvisiittaa, ellei sitten asetta tai paperiveistä, jota hän sattuu pitämään kädessään.

– Näyttelijän on itse täytettävä ympärillään oleva vihreä tila mielikuvituksellaan. Hänellä ei ole mitään muita apuvälineitä kuin ehkä jokin rekvisiitta kädessään, kuten ase. Näyttelijä itse luo loput – tämähän on tietenkin klassinen mustan laatikon esitys. Minun mielestäni se oli hyvin, hyvin vapauttavaa.

Miller mainitsee yhdeksi suosikkikohdakseen koko elokuvassa kohtauksen, jossa The Spirit hyppää vesitorniin ja horjahtaa.

– Tässä voi nähdä erinomaisesti, miten hyvin Maschwitz ymmärtää digikuvaamisen rajoitukset. Jos kohtaus olisi tehty digitaalisesti, se olisi täydellinen ja virheetön kuin Hämähäkkimies. Eli tylsä. Spirit ei ole täydellinen vaan kömpelys. Hän on nerokas ja ratkaisee kaikki ongelmat, mutta saattaa matkalla kompastua omiin jalkoihinsa ja murtaa nenänsä. Tämä on silkkaa Eisneria ja Eisnerhan on tämän elokuvan sielu.

Lue myös Frank Millerin haastattelun toinen osa.

Digital Backlot

Digital Backlot -tekniikka tarkoittaa tapaa, jossa elokuvan kohtaukset kuvataan HD-digikameralla (teräväpiirto) vihreää taustakangasta vasten. Vihreän taustan käyttö (kromakey) mahdollistaa taustan vaihtamisen jälkikäsittelyssä tai jo suorassa lähetyksessä, kuten esimerkiksi säätiedotuksissa tehdään. Sin City- ja mm. Sky Captain and the World of Tomorrow -elokuvat käyttivät ensimmäisenä näitä kahta tekniikkaa (digikuvaus ja kromakey) yhdessä. Sin Cityn tapauksessa tuloksena oli ennennäkemättömän sarjakuvamainen tunnelma, joka herätti Millerin albumit henkiin. Tekniikkaa on esitelty mm. Sin City Special Edition -dvd:llä.

 

Haastattelu: Scott van Beever
Suomennos ja teksti: Henri Lassander
Kuva Milleristä: (c) Sony Pictures / Lewis Jacobs