Haastattelussa Tie pohjoiseen -elokuvan tähti Vesa-Matti Loiri: ”Ei tästä ammatista jäädä eläkkeelle”
Vesa-Matti Loiri on kiireinen mies ja haastattelun sopiminen hänen kanssaan ei ole maailman helpoin homma. Kun miehen edustaja soittaa ja ilmoittaa, että kymmenen minuutin päästä olisi mahdollisuus jututtaa Loiria puhelimitse, niin tarjouksesta ei kieltäydytä vetoamalla esimerkiksi siihen, että juuri samalla hetkellä pitäisi hakea pyykit pesutuvasta, ettei naapuri hermostu. Antaa naapurin kiukutella, taiteilijan turinat ajavat nyt arkiaskareiden edelle.
Mika Kaurismäen Vesku-dokumentin aikoihin vuonna 2010 Vesa-Matti Loiri oli jo kertaalleen ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle elokuvien teosta. Jo silloin hänelle kuitenkin tuli hinku tehdä ainakin vielä yksi leffa. Ohjaaja kirjoitti Tie pohjoiseen -elokuvan Leo Poralan veijarihahmon roolin varta vasten Loirille.
Jäikö dokumentista sellainen fiilis, että olet Kaurismäelle jotakin velkaa?
– Mikan kanssa dokumenttia työstäessä tajusin, että hänen kanssaan mun on hyvä tehdä hommia. En nyt välttämättä sanoisi, että jäin hänelle velkaa, mutta tuskin olisin kenenkään muun ohjaukseen suostunutkaan. Vielä kun alusta asti oli selvää että toista pääosaa esittäisi Samuli Edelmann, niin homma oli sillä selvä, Loiri kertoo.
Edelmannin kanssa Loiri oli halunnut tehdä jotain yhdessä jo pidemmän aikaa. Taiteilijoissa on paljon samaa, molemmat näyttelevät ja laulavat, sekä kummallakin on ollut elämässään omat kriisinsä. Loiri kertoo tunnistavansa Edelmannissa paljon samoja piirteitä kun nuoremmassa itsessään.
– Varsinkin Samulin tavassa käsitellä tekstejä lauluissaan on paljon samaa kuin mulla. Meillä synkkasi hyvin yhteen jo aiemmin, mutta kuvausten aikana yhteistyöstä muodostui todella helppoa ja kivutonta.
Edelmann on tietysti myös jo alalla pitkään ollut ammattilainen. Antoiko Loiri vanhempana veteraanina kuitenkin vastanäyttelijälleen joitain vinkkejä?
– Ei mulla ole mitään varaa lähteä Samulia neuvomaan, Loiri nauraa.
Omat maneerit ja huoli jaksamisesta
Näyttelijäntyön voisi ainakin kuvitella olevan helpompaa kun rooli on varta vasten kirjoitettu tietylle ihmiselle. Loiri kuitenkin kertoo asian olevan kaksipiippuinen juttu. Leo Poralassa on paljon häntä itseään, mutta samalla hän yritti kuitenkin jarrutella ja päästä eroon omista maneereistaan.
– Mitään sen kummempia harjoituksia me ei pidetty. Ennen kuvauksia kokoonnuttiin ohjaajan, tuottajan, käsikirjoittajan ja Samulin kanssa kimppaan ja työstettiin hommaa ja käsikirjoitusta yhdessä. Olisin voinut vetää koko roolin täysin överiksi ja esittää liioiteltua versiota itsestäni, mutta se olisi ehkä ollut vastenmielistä, hän pohtii.
Niin elokuvien teko kuin keikkareissut ovat Loirin mukaan vuosien varrella muuttuneet paljon ammattimaisemmiksi. Poikamainen kohellus on hänen kohdallaan jäänyt taakse jo vuosia sitten, ja myös taustalla toimivat ihmiset työskentelevät paljon kunnianhimoisemmin kuin vaikka muutama vuosikymmen sitten.
– Jos puhutaan musiikkikeikoista, niin meno on parantunut myös yleisön puolella. Nykyään ihmiset tulevat keikalle positiivisella meiningillä ja nauttimaan musiikista. Aiemmin homma oli sellaista yhtä saatanan taistelua, että sai sen porukan haltuunsa. Enkä nyt tarkoita etteikö lavalla saisi edelleen töitä tehdä, tosissaan sinne aina kivutaan, hän pohtii.
– Leffojen teko on sitä samaa odottelua kuin aina ennenkin. Koko siihen liittyvä palapeli on musta edelleen todella kiinnostava. Kuvauksissa saa olla niin helvetin tarkkana koko ajan. Ottoja voi tietysti kuvata loputtomiin, mutta lopulta jotain pientä elettä tai ilmettä ei leikkausvaiheessa enää pysty muuttamaan. Täydellisyyteen pitää pyrkiä kuvaustilanteessa koko ajan.
Loiri on saanut kehuja ja kunnioitusta roolistaan siitä, että hän uskaltaa olla kameran edessä omana 67-vuotiaana vanhempana ja tukevampana itsenään peittelemättä ajan ja elämän tuomia jälkiä. Aiemmin loistokunnossa olleelle, urheilua intohimoisesti harrastaneelle miehelle diabeteksen ja ei välttämättä niin terveellisten elämäntapojen tuomat lisäkilot ja vaivat näytetään valkokankaalla piilottelematta.
– Nyt mä olen onneksi laihtunut 30 kiloa, kun hoidan diabetesta ja verenpainetautia kunnolla. Vesku-dokkarissa mä katoin itseäni lyllertämässä ja mietin, että ei toi karhu kyllä minä ole. Eli ennen tätä leffaa olin jo tottunut siihen, että ei sieltä valkokankaalta mitään kovin nättiä näy. Kun on ollut tarpeeksi ruma jo nuorena niin ei siitä enää vanhakaan välitä, hän nauraa.
– Eli ei mua pelottanut olla kohtauksissa puolialasti, vaan se että miten jaksan, kun tuon kävelyn kanssa on vieläkin vähän hankalaa. Eikä mun tarvitse yleisölle mitään todistella, ennemminkin itselleni. Muutaman kuvauspäivän jälkeen huomasin, että ei tässä ole mitään hätää.
Onnellinen mies
Loiri juhlistaa tänä vuonna jo 50 vuotta kestänyttä taiteilijanuraansa. Matkalle mahtuu paljon kaikenlaista, mutta silti hän pystyy helposti nimeämään muutamia uransa huippuhetkiä elokuva-, teatteri-, tv-, ja laulajantöistään
– Eino Leino -levyt merkkaa mulle paljon, teatteripuolelta muutaman vuoden pesti Turun kaupunginteatterissa 1970-luvulla, elokuvista 1980-luvun alun Jon ja Ulvova mylläri ja miksei myös Speden kanssa tehdyt jutut. Tämä Tie pohjoiseen oli myös todella voimakas kokemus. Helppohan se tietysti on nyt ottaa esiin, kun aihe on ajankohtainen, Loiri vitsailee.
– Se, että Tie pohjoiseen hyväksyttäisiin ja ihmiset pitäisivät siitä, on mulle todella tärkeää, hän vakavoituu
Kun Speden nimi nyt tuli mainittua, niin todetaan hänestä sen verran, että hänen kanssaan työskentely ei aina ollut kovin helppoa. Viimeiseen asti omasta visiostaan jääräpäisesti kiinni pitäminen ja asioiden hoitaminen hirveällä raivolla tarttui välillä myös Loiriin. Nyt vanhempana hän kuitenkin kertoo oppineensa olemaan stressaamatta ja rentoutumaan.
– Olen mä osannut ottaa iisisti jo monen vuoden ajan. Mä olen kuitenkin pohjimmiltani melkoinen erakkoluonne ja mullahan on ollut jo pitkään se mökki Lapissa mihin on aina voinut paeta.
– Aiemmin mökille tuli mentyä muutaman hyvän ystävän kanssa juhannuksen tienoilla. Kaverit olivat siellä kalastalemassa muutaman viikon, mutta mä jäin keikkatilanteesta riippuen sinne yleensä syyskuun loppupuolelle asti. Nykyään en siellä terveydentilasta johtuen ihan noin pitkiä aikoja jaksa. Suurin sähellys on elämästä jäänyt, mutta en mä usko, että sellanen pää edellä meno vielä ihan kokonaan on unohtunut, hän nauraa.
Loirin elämäänkin on tietysti kuulunut ylä-, ja alamäkiä. Terveyden kanssa on vieläkin vähän ongelmia, mutta tällä hetkellä taiteilija tuntee kuitenkin olevansa hyvin onnellinen.
– Diabeteksen jalkoihin aiheuttamat vaivat voisivat vielä vähän helpottaa. Elämä on kornisti sanottuna vuoristorataa, mutta kyllä mä olen silti todella onnellinen mies. Mun pojat Ukko ja Sampo, joita mä näin useamman vuoden ajan tosi harvoin asuu nykyään mun luona. Eli ei mulla ole syytä valittaa, Loiri kertoo kiitolliselta kuulostaen.
Tiedustellaan lopuksi vielä tyhmiä: onko nyt aika jäädä eläkkeelle elokuvien teosta ja onko Tie pohjoiseen hänen viimeinen leffansa?
– Silloin muutama vuosi sitten kun ilmoitin lopettavani, niin olin asiasta aivan varma. Nyt en enää anna moisia kommentteja, ei tästä ammatista voi jäädä eläkkeelle. Veri vetää lavoille ja kameran eteen varmaan siihen asti kunnes minusta aika jättää, Loiri sanoo.