Uusimmat

Arvostelu Inside Llewyn Davis on pieni pala täydellisyyttä

26.02.2014 08:37 Muropaketin toimitus

Inside Llewyn DavisAlkuperäisnimi: Inside Llewyn Davis
Ensi-ilta: 28.2.2014
Ohjaajat: Ethan Coen, Joel Coen
​Käsikirjoittajat: Ethan Coen, Joel Coen
Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, John Goodman, Garrett Hedlund, Justin Timberlake
Elokuvan pituus: 104 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Coen-veljesten uusimmassa seurataan elämän b-puolelle jäänyttä sankaria, joka ei oikein tajua osaansa ja on siksi hillittömän huvittava.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

4/5

Muistatteko sen tyypin, joka ei koskaan saavuttanut menestystä? Sen vähän nahjuisen taiteilijan, joka halusi ilmaista sisällään vellovia Suuria ja Tärkeitä Ajatuksia, mutta jäi pelkäksi alaviitteeksi? Kysymys: oliko hän surullinen vai huvittava? Sillä haluaisin esitellä teille Llewyn Davisin.

Hän on Inside Llewyn Davis -elokuvan nimihenkilö ja mitä suuremmissa määrin sekä koominen että traaginen hahmo. Oscar Isaacin esittämä Llewyn on arkkityyppinen Coen-hahmo, jota maailma läpsii laiskasti vasten kasvoja haalealla rätillä. Ei antisankari, vaan pikemminkin täsmälleen sankarin ja antisankarin välistä löytyvä välimallin kaveri, kostea Digestive-keksi, nuhjaantunut t-paita, eteiseen unohtunut – okei, lopetan vertauskuvien luettelemisen.

Inside Llewyn Davis

Llewyn ei ole valmis tekemään luopumaan periaatteistaan, eikä moni asia ole hauskempi kuin välinpitämättömään maailmaan törmäävä pörröpää. Hän hyörii New Yorkin Villagessa 1960-luvulla juuri siinä vaiheessa, kun Robert Zimmerman ei ole vielä keksinyt, että kitaran voi kytkeä vahvistimeen. Kun pikkuklubeilla ja studioissa pitää rööki huulessa laulaa Kennedystä, rauhasta ja rakkaudesta. Tosin kun otetaan huomioon, että heti elokuvan alussa Llewyn laulaa hirttämisestä ja haudassa makaamisesta, noh… siinä on vaikea nähdä kaupallista potentiaalia.

Koska kyse on Coen-veljesten kirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta, siitä ei seuraa pelkkää surkuttelua, vaan –– ainakin ajoittain –– käsittämättömän hauska seikkailuhortoilu sivukujilla ja kerrostalojen kapeissa käytävissä. (En tiedä, voiko New Yorkin ja Chicagon välillä keikkojen perässä husaavaa elokuvaa varsinaisesti kutsua seikkailuksi.)

Inside Llewyn Davis

Jos joku vielä karttaa Coenien kuvia niiden oletetun älyllisyyden ja vaikeaselkoisuuden vuoksi, mainittakoon että a) kerrostalojen kapea käytävä ei ole runollinen kielikuva, vaan elokuvassa tosiaan nähdään koomisen kapea käytävä ja b) yhdessä vaiheessa pakkaudutaan studioon nauhoittamaan laulua, joka on c) täysin käsittämättömän pöhkö ja d) melkein oikeasti olemassa. Kohtauksessa piipahtava Adam Driver muuten varastaa hetken täysin.

Muuten Llewynin aika kuluu niin kuin kuusikymmentäluvun persaukisilla vapaan rakkauden sanansaattajilla nyt yleensäkin, eli yöpaikkoja pummatessa, mimmejä jahdatessa, olutta kitatessa ja kissaa metrossa kantaessa. Paitsi ehkä kissakyydittäjiä oli silloin vähemmän.

Inside Llewyn Davis

Kissa, jonka nimi muuten on Ulysses eli Odysseys, on täydellinen Coen-huijaus, samaan aikaan mukamas merkittävä ja mystinen MacGuffin eli juonta käynnissäpitävä elementti, vaikka ei tässä varsinaisesti mitään sen kummempaa juonta ole. On vain mahtavan hienosti luonnehdittuja, ohjattu ja näyteltyjä hahmoja, joista jokainen tekee vaikutuksen, vaikka ei viipyisi valkokankaalla muutamaa minuuttia pidempään.

Cayennepippurinen Jean (Carey Mulligan), hänen rasittavan ihana poikaystävänsä Jim (Justin Timberlake), levytaivaan portilla istuva Bud Grossman (F. Murray Abraham), armeijan lomilla keikkaileva Troy Nelson (Stark Sands), takapenkiltä törkeyksiä huuteleva Roland Turner (John Goodman) ja käytännössä kaikki muutkin. Jokainen hahmo on omanlaisensa eikä yksikään tunnu karikatyyriltä. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, mutta niin vain on.

Inside Llewyn Davis

Tämä on pitkästä aikaa ensimmäinen Coenien elokuva, jota Roger Deakins ei ole kuvannut – Skyfall kun piti miehen kiireisenä Bond-hommissa. Hänen tilalleen pestattu Bruno Delbonnel on rekonstruoinut puolen vuosisadan takaisen Manhattanin filmille lähes kliinisesti, konstailemattomasti. Välillä hänkin repäisee, kuten yöllä tienposkessa kuvatussa kohtauksessa, jossa sumu ja valo sekoittuvat kuin pohjattoman syväksi maalaukseksi.

Kaiken tämän T–Bone Burnett on käärinyt niin sydäntäsärkevän kauniiseen musiikkiin – biisit ovat totta kai näyttelijöiden itsensä esittämiä, eihän muu kävisi laatuun –, että näytöksen jälkeen huomasin haluavani kuunnella folkkia. Minä, 1990-luvun kamalalla eurojuustolla ja hevimätkeellä kyllästetty, menetetty sielu. Akustista kitaraa ja lauluharmonioita! Missä on kyynärpäistä paikattu villapaitani?

Ei muuta kuin capo kitaran kaulan kakkosväliin, C-duuri soimaan ja sisälle Llewyn Davisin maailmaan.

PlusMiinusNolla
+ Ei alleviivaa eikä selittele
+ On hauska, niiiiiiiiiiiiin hauska
+ Musiikki voitelee korvat hunajalla
+ Elokuvaa alusta loppuun, viimeistä piirtoa myöten

Korjaus: Kyse ei ole West Villagesta, kuten aluksi kirjoitin, vaan (Greenwich) Villagesta.