Käärmeen merkki

Joseph Plender on leveähartiainen yksityisetsivä, jonka yläselkää peittää käärmetatuointi. Kaikki Cape Fearin nähneet tietävät, että kokoselän tatuoinnit ovat yleensä varma merkki murhanhimoisesta hullusta. Film noir -henkistä trilleriä on tarjolla nytkin. Erona esikuviin on se, että Käärmeen merkki tulee Ranskasta.

Sen päähenkilö on Yvan Attalin esittämä muotikuvaaja Vincent Mandel, joka joutuu selittämättömästä syystä Clovis Cornillacin näyttelemän Plenderin bysanttisen juonittelun kohteeksi. Ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, on Mandelin avioliitto hajoamassa ja lasten huoltajuus menossa Hélène-vaimolle, joka aikoo muuttaa Saksaan.

Plenderin kiristyskeinot menevät elokuvallisen monimutkaiseksi. Peliin sotketaan laiton maahanmuuttaja, vanha tuomari ja Mendelin asianajaja. Spiraalin lailla kehittyvät uhkailu ja väkivalta pitävät palapelin kasassa, kunnes se lopulta räjähtää käsiin.

Syviä varjoja valkokankaalla ja teollisuushallien kilinää ääniraidalla runsaasti viljelevä elokuva pyörii ennen kaikkea näyttelijöidensä varassa. Roolit ovat arkkityyppisiä, eivät kuitenkaan niin kliseisiä kuin puolen vuosisadan takaiset Hollywood-esikuvansa. Koska kyse on ranskalaisesta elokuvasta, mukana on myös alastomuutta, joka tosin hoidestaan pois jaloista hyörimästä heti alkupuolella.

Cornillacin Plender on massiivinen korsto, joka käyttää suurimman osan elokuvasta tuijottaen muita matalan otsansa alta. Hänen roolinsa on silti nautittavampi kuin älyttömyyksiä hipovan käänteen saavan Vincentin kaari. Suomalaisille elokuvaa on markkinoitu vaimoa esittävän Minna Haapkylän avulla. Hän istuu joukkoon hyvin, eikä erotu Attalista tai Cornillacista huonompaan tai parempaan suuntaan.

Käärmeen merkin tarina sen sijaan on heikompi tapaus. Niin pitkään kuin Plenderin tarkoitusperät ovat hämärän peitossa, mysteeri ajaa elokuvaa eteenpäin. Kun karkeasti psykologisoitu motiivi paljastuu, jännitys haihtuu. Se on harmillista, sillä sitä ennen elokuvan hahmot ovat tuntuneet genre-esikuviaan eläväisemmiltä.

Kiinnostavuutta syö myös Takaa-ajettu-tyyppinen juonenkäänne, jonka myötä elokuva loikkaa – kirjaimellisesti – viiden sentin Medustan isku -meininkiin. Yksittäiset kohtaukset ovat silti loppuun asti jänniä, jos kohta kokonaisuus onkin pelkkää juonikoneiston hammasrataston jurnutusta.