Kaiken teoria on Stephen Hawkingin pönäkkä ja tylsä muotokuva

Alkuperäisnimi: The Theory of Everything
Ensi-ilta: 6.2.2015
Ohjaaja: James Marsh
Käsikirjoittaja: Anthony McCarten (Jane Hawkingin kirjan Travelling to Infinity: My Life with Stephen pohjalta)
Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, Charlie Cox, Emily Watson, Simon McBurney, David Thewlis
Elokuvan pituus: 123 minuuttia
Ikäraja: K-7
Idea: Nerokas fyysikko sairastuu muttei lannistu.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Stephen Hawking on kova tyyppi. Kaikkien tuntema julkkis, tunnustettu tieteen popularisoija ja puoli vuosisataa ALS:in kanssa elänyt huuliveikko. Hänen nuoruudestaan ja parisuhteestaan kertova Kaiken teoria on sen sijaan kaikkea muuta kuin kova – löysä, pönöttävä ja yleisesti ottaen turhanpäiväinen teos. Pähkinänkuoressa se on kamppailutarina, jossa ylivertainen yksilö sairastuu ja joutuu pinnistämään voimansa äärimmilleen selviytyäkseen. Jep, niitä leffoja.

Kaiken teorian ajatuksena lienee päästä kurkistamaan julkisuuskuvan taakse ja kertoa meille katsojille, millainen Stephen Hawking oli /oikeasti ihmisenä/ ennen kuin hänestä tuli ikoninen hahmo. No, tällainen: Eddie Redmaynen näyttelemä nuori Hawking nukkuu pommiin, ratkoo vaikeimmatkin tehtävät ja juo kaljaa cambridgeläisessä pubissa.

En epäile hetkeäkään, etteikö niin olisi tapahtunut oikeasti, mutta onko asiat pakko kertoa niin kamalan tylsästi?

Hawking ihastuu ensisilmäyksellä Janeen (Felicity Jones), mutta jo ennen kakkostreffejä Hawkingin kädet tärisevät selittämättömästi ja baarimikko kysyy ”onko kaikki hyvin”. Käsikirjoittaja Anthony McCarten on tavannut alansa oppikirjat ilmeisen tarkkaan, sillä tarinan suunta muuttuu aina puolen tunnin välein.

Elokuva vihjaa varsin suorasukaisesti, että sairastuminen ALS-tautiin on valtava tragedia, joka riistää Hawkingilta hänen kehonsa kontrollin (ei sillä tavalla, sulkijalihas toimii kyllä). Fyysistä kamppailua korostetaan varsinkin elokuvan alkupuolella pitkään ja hartaasti. Kamera nappaa lähikuvan vääntyneistä sormista, joilla Hawking yrittää raahata itsensä ylös portaita, kun jalat eivät enää toimi.

Epäilemättä hänen elämänsä olisi ollut toisenlaista ilman tautia, mutta eikö niin voi sanoa kaikista? Useimmat ihmiset yliarvioivat sen, miten surkeaa heidän elämänsä tulisi olemaan, jos heille tapahtuisi jotain kamalaa. Todellisuudessa olemme kuitenkin sitkeitä ja mukautuvaisia eliöitä, jotka eivät jatkuvasti nyyhkytä hysteerisesti. Sitä paitsi professori Hawking on saavuttanut aika hemmetin paljon.

Aika, höhö. Elokuvan jonkinlainen teema on aika, sillä sitä sairastuvalla Hawkingilla ei ole ja siitä hän on tutkijana kiinnostunut. Hohhoijaa, sanon mä.

Kun puhutaan fiktiivisestä teoksesta, jossa esiintyvät henkilöt ovat vielä hengissä, törmätään masentavaan kysymykseen todenmukaisuudesta. Masentavan siitä tekee se, että esimerkiksi näyttelijän onnistumista aletaan helposti mitata sillä, näyttääkö tai kuulostaako hän samalta kuin esikuvansa.

En tiedä, onko Eddie Redmayne tuossa mielessä hyvä Hawking, mutta ainakin hän yrittää kovasti imitoida professoria. Tulkinnan omaperäisyys tai kokonaisvaltainen vaikuttavuus on kiinnostavampaa. Niitä Redmayneltä ei liiemmin löydy.

Kaiken teoriassa Hawking näyttäytyy ainutlaatuisena ajattelijana, joka tekee läpimurtoja toisen perään. Esittääkö hänen Hawkingin tieteelliset ansionsa oikein tai sopivassa mittakaavassa? En tiedä, eikä sekään ole olennaista. Ei kai kukaan mene elokuvateatteriin hakemaan vakuutusta sille, että joku on tai ei ole tärkeä tutkija.

Kyllä kyllä, valitan kliseistä. Sydämeni ei kuitenkaan ole kiveä, joten toki liikutuin surullisista tapahtumista. Minussa synnyttää voimakkaita tunteita myös se, kun napautan itseäni vasaralla peukaloon.

Kenties elokuvaa pitää ajatella puhtaana fiktiona, marketin kassan vieressä kököttävältä rakkauspokkarilta, joka kertoo kuvitteellisista ihmisistä. Toisaalta oletettavasti osa tarinan voimasta tulee juuri siitä, että se ei ole pelkkää kuvitelmaa, vaan perustuu todellisuuteen. Missä tapauksessa voisin todeta, että todellisuus on kiinnostavampaa kuin tylsä fiktio.

Kaiken teoria on kuvattu prameana 2,4:1-suhteen laajakuvana, mutta eipä kuva-alalle erityisemmin keksitä käyttöäkään. Musiikki on kaupan hyllyltä hankittua jousimattoa ja arpeggiopianoa, joka tuuttaa katsojan korvat täyteen NÄIN SINUN PITÄÄ TUNTEA -ohjeistusta aina kun elokuvassa tapahtuu jotain.

Elokuva on kuin pussista otettu paahtoleipäviipale, joka on liotettu kädenlämpöiseen veteen ja muussattu haarukalla. Se ei varmasti tartu kenenkään kurkkuun ja ravitsee jonkin verran, muttei sitä voi varsinaisesti ateriaksi kutsua.