Kaistan kymmenen vinkkiä DocPoint-festivaalille

Pienenkin elokuvafestivaalin suurin ongelma on ylitsevuotava tarjonta. Miten ihmeessä löytää kymmenten tai satojen elokuvien joukosta kiinnostavaa katsottavaa? Kaista tarjoaa kymmenen valintaa lieventämään DocPointin (26.-31.1.) synnyttämää ahdistusta.

1. 44500 MAX – Viitasaarelainen Max Perttula on kulttihahmo jo eläessään, Suomessa aivan liian harvinaista ”dream big” -tyyppiä edustava parfyymiyrittäjä. Elokuvasta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä, mutta Perttulan tarina on kiinnostava, vaikka sen kertoisi nuolenpääkirjoituksella.
2. Auf Wiedersehen Finnland – Virpi Suutari on yksi 2000-luvun kotimaisen dokumenttielokuvan tunnetuimmista tekijöistä. Yhdessä Susanna Helken kanssa tehdyt Joutilaat oli hitti elokuvateattereissakin, ja Pitkin tietä pieni lapsi taas kaunis katsaus lapsuuteen. Uusimmalla elokuvallaan hän tarttuu arkaan aiheeseen, saksalaisten sotilaiden suomalaisiin morsioihin.
3. Epäilyksen varjossa – Pekka Lehto on ollut pimennossa jo jonkin aikaa, joten on kiinnostavaa nähdä, millaisen henkilökuvan ja poliittisen trillerin hän on rakentanut Alpo Rusin tapauksesta. Epäilyksen varjossa on kiinnostava myös siksi, että sitä on kuvattu Canonin digikameroilla, jotka mahtuvat myös sellaisiin paikkoihin, missä perinteinen elokuvakamera on liian kömpelö tai valonahne.
4. Kongon Akseli – Jouko Aaltonen osoittaa, ettei hän ole pelkkä nuoruutensa musiikkimaisemien taltioija. Kongon Akselissa hän astuu askelta kauemmas historiaan ja perkaa suomalaisten suhdetta eurooppalaiseen imperialismiin.
5. Last Train Home – IDFA:n eli Amsterdamin kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin pääpalkinto on melko hyvä perustelu katsoa tämä kiinalaisten siirtotyöläisten kotimatkasta kertova elokuva. Trailerin perusteella luvassa on komeaa kuvaa.
6. Matkalla vanhuuteen – Jukka Kärkkäisen elokuvateattereissa häpeällisen pikaisesti piipahtanut Kansakunnan olohuone oli viime vuoden hauskoin kotimainen dokkari. Siksipä odotukset ovat korkealla, kun Zetor-kerhosta ja olohuoneista loikataan seuraamaan dementikkojen elämää.
7. Miehen kuva – Visa Koiso-Kanttila on luodannut miehuutta ja isyyttä monelta kantilta, niin myös uusimmassa elokuvassaan. Minun mielestäni Isältä pojalle oli henkilökohtaisuudestaan huolimatta yleispätevä elokuva, kun taas Talvinen matka alkoi jo maistua hieman liiankin sisäänpäinkääntyneeltä. Saapa nähdä, millainen Tommy Helstenin terapointia esittelevä Miehen kuva oikein on.
8. Miesten vuoro – Miesteema on pinnassa ties miten monetta vuotta, mutta turha valittaa, jos konsepti on näinkin nerokas: sauna-alastomia (ja muita) miehiä puhumassa elämänviisauksia. Eikä paraatipaikka eli valinta avajaiselokuvaksi varsinaisesti laske odotuksia.
9. La Danse – Frederick Wiseman on dokumenttielokuvan grand old man, jonka tuotteliaisuus ei tunnu hidastuvan, vaikka ikää on jo 80 vuotta. Kaksi ja puolituntista Pariisin oopperasta kertovaa La Danse -dokumenttia on kiitelty kriitikkopiireissä ympäri maailman.
10. Videocracy – Eräänä Cable Open -viikonloppuna jumituin tuijottamaan italialaista tietovisaa. Se oli oudon kiehtova kokemus. Kysymykset olivat sikamaisen helppoja, ja aina kymmenen minuutin välein ruutuun tuli vähäpukeinen nainen. Tältä pohjalta oletan, että italialaisen television ja politiikan yhteenpunoutumista kritikoiva Videocracy saattaisi olla kiinnostavaa katsottavaa.

Bonusmaininnat:

• Ranskalaisen maalaiskoulun elämää seurailleen, sympaattisen Nytpä tahdon olla mä -dokkarin ohjanneen Nicolas Philbertin retrospektiivistä löytynee kiinnostavaa katsottavaa kaikille ihmisläheisistä tarinoista kiinnostuneille. Myös Kiti Luostarisen tuotanto kestänee kertaamisen.

Erityishuomio:

• The Sound of Insects: Record of a Mummy palkittiin viime vuoden parhaana eurooppalaisena dokumenttielokuvana (Prix Arte), mutta yhtä hyvin sitä voisi pitää tekotaiteellisena pseudodokkaripläjäyksenä ja löysänä runovideona. En varsinaisesti suosittele.