Käsky (***)

29.08.2008 10:42 Tatu Junni

Suomalainen sotaelokuva, joka pohjautuu romaaniin. Ollaan rehellisiä: perjantaina ensi-iltansa saava Käsky ei vaikuta kovinkaan mielenkiintoiselta. Mikä pakko suomalaisten elokuvantekijöiden on puida isiltänsä perittyjä sotatraumoja valkokankaalla vuodesta toiseen?

Rukajärven tie, Raja 1918, Äideistä parhain, Etulinjan edessä, Mannerheim, Kaksipäisen kotkan varjossa, Lupaus, Tali – Ihantila 1944… Johan Hollywoodkin on vähentänyt Vietnam-rainojensa määrää, joten miksei Suomessa voitaisi vihdoin ripustaa harmaat naulaan ja laskea ase nurkkaan? Tehtäisiin sitten tilalle vaikka jatko-osia Pekko Aikamiespojalle, niin ei jäisi Suomen mainio elokuvaväki työttömäksi – meistä kriitikoista nyt puhumattakaan.

No, ei sentään hoppuilla. Käsky ei nimittäin ole varsinainen sotaelokuva, vaikka vuoden 1918 Suomeen sijoittuukin. Punaisten ja valkoisten verisistä yhteenotoista ja kansallisesta kriisistä elokuva lainaa vain ripauksen ajankuvaa ja tapahtumillensa miljöön. Pääpaino on kolmiodraamassa, jossa punainen naissotilas Miina Malin halajaa onnea aikakauteensa liian lempeän jääkärin Aaro Harjulan kanssa. Onnen tiellä seisoo kuitenkin nuorukaiseen mieltynyt valkoinen tuomari Emil Hallenberg, jolla on valta päättää, mitä naisvangille tapahtuu. Leena Landerin ystäville romaanin rakenteen ja painopisteet rikkonut filmatisointi on pettymys, mutta itsenäisenä, juuristaan irrotettuna teoksena Käsky toimii tyydyttävästi.

Käsky on Aku Louhimiehen kuudes elokuva. Esikoisteos Levottomia (2000) ei voinut hienovaraisuudesta kiitellä, mutta nyt Louhimies on antanut paljon tilaa pienille eleille, katseille ja äänenpainoille. Välillä päähenkilöt saattavat olla minuuttejakin hiljaa ja kommunikoida vain katseillaan. Ohjaaja on siis luottanut elokuvansa pääpariin paljon, ja melko hyvin Pihla Viitala ja Samuli Vauramo rooleistaan suoriutuvatkin. Vauramo tosin tuntuu paikoin hieman liiankin hauraalta rooliinsa, mutta Viitala loistaa kohtauksesta toiseen ja toimii oikeastaan koko elokuvan selkärankana yhdessä tuomari Hallenbergia esittävän Eero Ahon kanssa. Teatteripuolelta tuttu näyttelijä tekee hienoa työtä, vaikka hahmonsa hieman dandy-karikatyyriksi välillä luisuu.

Pelastakaa sotamies Ryanin kaltaisten sotaelokuvien tapaan Käsky on pesty lähes kokonaan väreistä. Ratkaisu on ehkä hieman alleviivaava, sillä apea ja kalsea on elokuvan tunnelmakin. Paikoittain Käsky on jopa masentavan vakava, mutta mitä muuta voikaan odottaa elokuvalta, jossa 15 ensimmäisen minuutin aikana nähdään joukkoraiskaus ja sitä seuraava teloitus? Rankoista kohtauksistaan huolimatta Käsky ei kuitenkaan ole samanlainen nihilismillä mässäilevä Suomi-runkkaus kuin Louhimiehen vuonna 2005 ilmestynyt Paha maa. Elokuvan loppukin on oikeastaan aika onnellinen, vaikka kaikki hahmot eivät sitä eläkään näkemään.

Käsky on perusasetelmiltaan toimiva, vaikkakin hieman tyhjän olon jättävä elokuva. Sitä voi kuitenkin suositella ilman tunnontuskia, koska se on visuaalisesti kaunis kokonaisuus ja tarina kantaa – tarpeeksi pitkälle. Ansioistaan huolimatta Käsky ei kohoa klassikoksi miltään osin, mutta on elokuva silti paljon enemmän kuin ”sotapätkä, jossa homostellaan”, jollaiseksi se iltapäivälehdissä nyt on leimattu. Jos mukaan olisi saatu vähän enemmän sisältöä kauniin pinnan vastapainoksi ja Vauramon jääkärihahmosta olisi tehty vähemmän jeesusteleva marttyyri, puhuttaisiin Käskyn kohdalla Suomi-elokuvan merkkipaalusta.

kaista

 

PlusMiinusNolla

+ Vähäeleinen saarikohtaus on hieno
+ Naispääosanesittäjä Pihla Viitala tekee hienon roolisuorituksen, eikä Vauramokaan huono ole
– Tuulessa heiluvien oksien kuvaaminen ei tee elokuvasta automaattisesti omaperäistä