Kiukun parempi puoli

Neljän melkein aikuisen lapsen äidistä tulee ilkeä, kun aviomies karkaa Ruotsiin sihteerinsä kanssa. Lohtu löytyy pullosta ja entisestä baseball-tähdestä.

Kiukun paremman puolen maailma on hienostunut nukkekoti. Lapset ovat täydellisen kauniita balleriinoja ja ahkeria opiskelijoita. Äidin rahat riittävät, vaikka hän ei tekisi töitä. Pahimpiin kriiseihin päädytään, kun yksi lapsi hankkii uran yliopiston sijaan ja toinen ei halua äidin ykkössuosikkikouluun. Alkoholismikin on vain sitä, että sanoo mitä ajattelee.

Leffan tarkoitus on tutkia kuinka hylätyn naisen epätoivo kylmää sielun ja tekee hänestä ilkeän. Teema voisi olla mielenkiintoinen, mutta ei tässä käsittelyssä. Syvyyttä ja tasoja on yritetty tuoda vertauskuvallisella monologilla ihmisluonteesta. Vaikka se esitetään nuorimman lapsen teennäisen teinivideoprojektin kertojan äänellä, niin se maistuu vain yksinkertaistavalta selittelyltä.

Näyttelijät hoitavat hommansa ensiluokkaisesti. He lypsävät jokaisen mahdollisuuden aiheuttaa myötähäpeää ja nolostusta, jotta filmi tuntuisi edes etäisen aidolta. Sinänsä ei yllätä, että Joan Allen on äitinä suorastaan pelottava, mutta en olisi uskonut, että Kevin Costner kykenee näin hienovaraiseen tulkintaan kunnianhimonsa aikapäiviä sitten kadottaneesta ikämiehestä. Hänen puheensa sammalluksen eri asteet, pössyiset tissien tuijottelut ja lämpimät hymynsä saavat melkein unohtamaan, että roolihan on se naisten elokuvien munaton kliseemies.

Siinä piilee ongelman ydin: näin kliseinen ja kliininen pätkä tuskin innostaa ketään, joka ei jo rakasta tätä lajityyppiä (kuten viimevuotista Jotain annettavaa). Kiukun paprempi puoli on naisellisille melodraamoille sama kuin Tiedän yhä mitä teit viime kesänä teinislashereile.

Teksti: Jaakko Stenros / Nöjesguiden

Ohjaus Mike Binder
Pääosissa Joan Allen, Kevin Costner