Kung Fu Panda (***)

Voi ei – hassunhauskassa trailerissa erilaiset eläimet esittelevät hurjia kung fu -taitojaan. Viimeisenä paljastuu pullea panda, joka ei osaa muuta kuin mässäillä. Taasko yksi idioottimainen tietokoneanimoitu komedia?

Ennakkoasenteeni 3d-animaatiota sisältäviin komedioihin on sama kuin sormensa hellalla polttaneella lapsella. Uskallan kyllä mennä keittiöön, mutta pidän mieluiten turvavälin, ettei käy huonosti. Sen verran monesti viime aikoina on nimittäin tullut näpeille.

Joten kun vastaan tulee elokuva, joka ei ole täysin huono – tai joka on itse asiassa aika hyvä – on into kahta kovempi. Kung Fu Panda alkaa tyylitellyllä taistelukohtauksella, josta on uskallettu tehdä persoonallisen näköinen. (Olkoonkin, että ”se oli vain unta” -aloitus tuntuu jotenkin tutulta.) Vihdoinkin joku on uskonut, että 3d-animaation ei tarvitse koko ajan kilpailla siitä, kenellä on paras karvamallinnus, vaan että ulkoasun voi määrätä myös taiteellisin perustein.

Kung Fu Pandan nimihenkilö on Po, nuudelinkeittäjän poika, joka fanittaa kovasti Apinan, Tiikerittären, Kurjen, Mantisin ja Kyyn muodostamaa Hurjaa viisikkoa. Kun valtakunnasta aletaan etsiä muinaisissa ennustuksissa mainittua Lohikäärmesoturia, Po on innokkaana paikalla. Tahtoa on tosin enemmän kuin taitoa.

Elokuvan perusviestissä on jotain erittäin, erittäin amerikkalaista. Yksilö, johon kukaan ei usko, etsii sisimmästään voimavaroja, jotka lopulta vievät hänet ennenkuulumattomiin korkeuksiin. (Ai mitä – luulitko että panda ei pärjäisi?) Jotkut kriitikot ovat pitäneet sitä saamattomuuden ylistyksenä, minusta muiden kiusaaman läskipandan menestys toimii juuri niin kuin on ajateltu – ylityslauluna peräänantamattomuudelle.

Sitä paitsi tuo tarinoista perinteisin on kääritty vallan komeaan kuosiin. Vaikka alkujakson jälkeen palataankin tavanomaisen oloiseen 3d-maailmaan, on elokuvassa monta hienoa hetkeä, joissa se irtaantuu realismin tylsistä vaatimuksista. Hienona esimerkkinä toimii arkkipahis Tai Lungin pako valtavasta luolastovankilasta, jossa kamera lentelee mahdottomiin paikkoihin mahdottomia loikkia tekevän karkurin perässä.

Alkupuolella kuvallinen kikkailu tuntuu kenties osin itsetarkoitukselliselta, mutta mitä pidemmälle mentiin, sitä luontevammalta osalta liioiteltua kung fu -hurjastelua se tuntui. Hyperbolasta kertoo vaikka se, että yksi sankareista on rukoilijasirkka, jotka eivät ymmärtääkseni yleensä päihittäisi pandoja kaksintaistelussa.

Siinä missä perinteisissä kung fu -elokuvissa iso osa viehätyksestä tulee toiminnan fyysisyydestä – ”kas, tuossa kaksi ihmistä tosiaan hyppii toistensa yli ja potkii kahden metrin korkeuteen” -, Kung Fu Pandassa kineettisyys on siirretty ylilyöviin tapahtumiin ja hillittömään kuvakerrontaan. Ratkaisu toimii jo senkin takia, että se antaa elokuvalle oman ilmeen, joka ei tyydy pelkkään tylsään tavallisuuteen.

Huumorista yllättävän iso osa toimii ja nolostuttavia ehe ehe -hetkiä on varsin vähän. Kaiken kaikkiaan Kung Fu Panda on piristävä tapaus, joka osoittaa, että näemmä joskus komiteakin voi onnistua valmistamaan mainion elokuvan.

Arvio perustuu suomenkieliseen versioon, jonka dubbauksessa ja näyttelijäsuorituksissa ei ole nalkuttamisen aihetta. Pääpaino on selvästi Tuomas Uusitalon (Po) ja Ismo Kallion (mestari Shifu) välisellä naljailulla. Muut jäävät paljon pienempään osaan.

Kung Fu Panda
(Yhdysvallat 2008)
K7

Ohjaus Mark Osborne, John Stevenson
Käsikirjoitus Jonathan Aibel, Glenn Berger
Pääosissa englanninkielisessä versiossa Jack Black, Jackie Chan, Dustin Hoffman, Lucy Liu, Seth Rogen, Angelina Jolie
Pääosissa suomenkielisessä versiossa Tuomas Uusitalo, Ismo Kallio, Tommi Evilä, Matleena Kuusniemi, Kari Ketonen, Arttu Wiskari, Iina Kuustonen, Sam Huber, Seppo Pääkkönen

Kesto 93 minuuttia