Lieksa! (**)

Markku Pölönen kohosi 1990-luvulla suomalaisten ohjaajien ykköskastiin. Hän teki elokuvia, joiden kultasävytteiset muistelot upposivat yleisöön kerta kerran jälkeen. Koirankynnen leikkaajan jälkeen hän julisti jättävänsä elokuvat. Neljä vuotta on kulunut, Pölönen on pyörtänyt päätöksensä ja nyt teattereissa on hänen uusin saavutuksensa, Lieksa! Millainen elokuva tämä Koppeloiden perheestä kertova suku- ja pukudraama oikein on?

Ensinnäkin voinee mainita, että tauko ei näytä erityisemmin muuttaneen Pölöstä elokuvantekijänä. Tapahtumapaikka on maaseutu, nostalgiapölyä on ripoteltu reilusti ja Peter Franzén on mukana näyttelijäkaartissa. Lieksan keskipisteessä on Koppeloiden suku, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan Venäjälle. Moisilla seikoilla ei ole paljon arvoa nyky-Suomessa, joten perhe joutuu tien päälle. ”Vie heidät Lieksaan”, sanoo perheen pää juuri ennen kuolemaansa.

Jotain elokuvan huumorista kertoo muuten se, miten Pohjois-Karjala korotetaan road movien vaatimiin myyttisiin mittoihin. Lieksaa tavoitellaan kuin parastakin Eldoradoa tai kultapataa sateenkaaren päässä. Jokainen kaupungissa käynyt voi suhteuttaa Koppeloiden toivenäyt todellisuuteen.

Markku Pölönen on maininnut elokuvan tyylilajin olevan maagista realismia. Se näkyy ilmeikkäissä näyttelijäsuorituksissa, hurjan hienossa puvustuksessa ja myyttisiin mittoihin kasvavissa juonessa. Koko elokuva tuntuu olevan ääriään myöten täynnä, lähellä ratkeamista.

Ulkoiset puitteet ovat viimeisen päälle kunnossa. Kontiolahden filmikylä näyttää kauniilta niin kesän auringossa kuin talven lumiverhossa. Puvut salpaavat hengen, lavasteissa on patinaa ja kuvaus on kaunista – Kari Sohlbergin kengät on täytetty hyvin.

Näyttelijöiden osalta Lieksa on ensemble-elokuva, jonka keskipisteinä toimivat Sanna-Kaisa Palon Martta ja Peter Franzénin Laszlo. Likimain kaikki näyttelijät soivat lievästi ylivireisesti. Franzén muistuttaa entistä enemmän Pacinoa ja De Niroa: hän on hemmetin charmantti kaveri, mutta intensiteettiä on niin paljon, että välillä lipsutaan ylinäyttelemisen puolelle.

Heikki Kinnunen on saanut hauskan kaksoisroolin, ja häntä katselisi mieluusti pitempäänkin. Hollywood-analogioita jatkaakseni: olisiko hänestä Suomen Bill Murrayksi? Julisteisiin ja trailereihin nostetun Samuli Vauramon esittämä Kasperi on mykkänä koko elokuvan ajan. Toisaalta hän hölöttää lakkaamatta kertojana sellaisia lievästi runollisia totuuksia, jotka tuppaavat pidemmän päälle vain ärsyttämään.

Osaltaan ylitsevuotavuus on tyylikysymys, mutta minusta se ei riitä oikeuttamaan epäuskottavia henkihahmoja. Juonen toikkaroinnit sinänsä eivät vaivaa ollenkaan niin paljon, koska ne ovat fantasiaa rikollisjengeineen, mutataisteluineen ja muine ihmeellisyyksineen. Olkoonsakin, että road movieksi Lieksa on kovin staattinen tapaus, etenkin kun Kasperi loppupuolella muistuttaa kuinka ”tärkeintä on olla matkalla”.

Jotain on kuitenkin vialla, kun Koppeloita koskeva suuri paljastus ei tunnu miltään, koska henkilöissä on niin vahva pahvin maku. Kenties seuraavalla kerralla realismia pitäisi painottaa magiaa enemmän?

Lue Kaistalta myös Markku Pölösen haastattelu.