Marie Antoinette

Marie Antoinettella on paineita. Virgin Suicidesin ja Lost in Translationin jälkeen ei ole helppoa tehdä menestyselokuvaa, joka lunastaisi kaikkien korkeat odotukset. Sofia Coppolan suursatsaus historialliseen draamaansa näkyy. Ylelliset kuvauspuitteet Versailles’ssa ja 1700-luvun innoittama pukuloisto hivelevät silmää. Elokuvan ei ole tarkoitus kirjoittaa historiaa uusiksi. Marie Antoinette on vahvasti tunnelmaan pohjaava tarina kuninkaallisista, jotka tasapainoilevat intohimojensa ja velvollisuuksiensa välissä.

Marie Antoinette oli itävaltalainen arkkiherttuatar, joka naitettiin Ranskan kruununprinssi Ludwig XVI:sta kanssa 1700-luvulla. Myöhemmin hänestä tuli Ranskan kuningatar. Historiankirjat kuuluttavat, että Marie Antoinetten hedonistinen elämäntapa ajoi Ranskan ahdinkoon. On siis ymmärrettävää, että elokuvassa viattoman tytön kruunua kantava Marie Antoinette on herättänyt ristiriitaisia tunteita ranskalaisessa yleisössä.

Elokuva keskittyy kuvaamaan kuninkaallista arkea ja hovielämää arvonimien mahdollistamissa puitteissa. Leffa käyttää ansiokkaasti hyväksi ainutlaatuisen kuvauspaikkansa. Versailles’n symmetristen puurivien sisälle käpertyvät kuvat luovat mielikuvan elämästä kuplassa, jonka sisälle ei sodan konkreettiset kauhut päässeet tunkeutumaan. Kaavamaisen hienostoelämän ja valtion varoista päättämisen rinnalle kuninkaalliset hakevat hauskuutta arkeen Pariisin oopperasta ja järjestämällä juhlia.

Coppola mässäilee mainiosti Marie Antoinetten ja kumppaneiden ylellisellä elämäntavalla. Elokuvassa päivät täyttyvät shamppanjan siemailusta, suklaakakkujen suuhun survomisesta ja uusien kankaiden ihailemisesta. Kirsten Dunst on napakymppivalinta rooliinsa. Vaaleaverikkö valloittaa Versailles’hin saapuvana neitsyenä, jota talon tavat ensin huvittavat. Pian neito omaksuu hienostokoulutuksensa.

Marie Antoinettessa miehet tekevät koko maata koskevia suuria päätöksiä sormea napsauttamalla ja naisten tehtävänä on synnyttää jälkeläisiä. Etikettiä uhmaava Marie Antoinette joutuu juoruilijoiden nokkimaksi, kun kaivattua lasta ei ala kuulua. Coppola onnistuu herättämään katsojan sympatiat näitä sosiaalista piirileikkiä pelaavia pikkuaikuisia kohtaan. Myötätunto iskee, kun vahvojen velvollisuuksien saartamat teinit joutuvat temmeltämään aikuisten leikkikentällä.

Historiallisesta kontekstistaan huolimatta Marie Antoinetten ajatuksissa ja kuvissa pilkistää paljon coppolamaista universaalia vetovoimaa, joka on tuttua naisohjaajan aiemmista draamoista. Lumo syntyy herkästi taltioiduissa viipyilevissä hetkissä, jolloin Marie Antoinette kahlaa aamuauringon sävyttämällä nurmella tai heittäytyy intohimonsa vietäväksi. Inhimillisten tunteiden kuvaamisessa Coppola on mestari.

Ajatuksena nykymusiikin yhdistäminen historialliseen elokuvaan kuulostaa epäillyttävältä. Kun Marie Antoinette rullaa eteenpäin, ei musiikillisia valintoja voi kuin ihmetellen ihailla. The Curen, The Strokesin, Bow Wow Wow’n ja Phoenixin rock- ja pophelmet sopivat elokuvan tunnelmaan niin saumattomasti, että muutamassa kohtauksessa käytetty klassinen musiikki kummastuttaa ja jopa hieman häiritsee.

Marie Antoinettessa tärkeää ei ole se, kulkeeko juoni kuuliaisesti historiallisesta faktasta toiseen. Paljon oleellisempaa on hengen säilyminen koko elokuvan ajan. Coppolan valttikortti on tunnelman vangitseminen ja sen limittäminen kaikkia ihmisiä yhdistävien ajattomien tunteiden kuvaamisen kanssa. Marie Antoinette on nykydraama, joka nappaa tapahtuma-aikansa ja -paikkansa menneisyydestä. Mainio sekoitus vanhaa ja uutta vetoaa ja vie jalat alta.

Marie Antoinette. USA 2006. Ohjaus: Sofia Coppola. Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Steve Coogan. 125 min. S.