Medusan sinetti (***)

Superagentti Jason Bournea (Matt Damon) vaivaavat flashbackit, joissa nimettömät miehet vaativat häntä alistumaan ohjelmalle. Edellisen osan eli Medusan iskun lopuksi hän luuli lyöneensä vihollisensa hengiltä, mutta niin vain jostain putkahtaa esiin uusi, entistäkin pahaenteisempi agentinkoulutusohjelma. ”Joku aloitti tämän kaiken. Aion etsiä heidät”, Bourne toteaa ja lähtee kiertämään maailmaa.

Modernin toimintaelokuvan ydin on setpiece, jonka sanakirjani kääntää kömpelösti ”vaikuttavaksi kohtaukseksi”. Se tarkoittaa näyttävää kohtausten sarjaa, joihin usein kuuluu takaa-ajoja, räjähdyksiä ja muuta massiivista. Parhaimmillaan setpiecet paitsi näyttävät hyvältä, myös vievät tarinaa eteenpäin ja elävöittävät hahmoja.

Medusan sinetin setpiecet sijoittuvat Lontooseen Waterloon rautatieasemalle, Tangerin katoille ja New Yorkin kaduille. Niistä jännittävin on ensimmäinen, jossa Bourne yrittää päästä toimittaja Simon Rossin (Paddy Considine) kanssa karkuun takaa-ajajiltaan täyteen tupatulla Waterloon rautatieasemalla. Tangerissa ajetaan prätkällä ja loikitaan katolta toiselle, mutta vaikutus ei ole enää voimakas. Se johtuu hätäilystä.

Osa Bourne-elokuvien suosiota juontuu niiden realismista, joka tarkemmin katsottuna on lähinnä näennäistä. Todenmukaisuus tarkoittaa oikeita kuvauspaikkoja, käsivarakameroita ja – hieman erikoisesti -pitkiä linssejä sekä hervottoman nopeaa leikkausta. Dokumentaarinen ote kärsii viimeksi mainitusta pahasti, sillä skarvit pomppivat silmille, vaikka kuvia jaksaisi vielä katsoa. Tangerissa ja New Yorkissa sinänsä jännittävät tapahtumat on pilkottu niin pieniksi palasiksi, että toiminnasta ei saa selvää ja hienot stuntit valuvat hukkaan.

Suurimman osan ajasta tempo on yhtä hervoton kuin Michael Bayllä, mutta laajakulmien ja linssiheijastusten sijaan ohjaaja Paul Greengrass on valinnut tirkistelevät teleobjektiivit ja viileät värit. Loppujen lopuksi kahden ohjaajan välinen ero on vain kosmeettinen, mikä on sääli.

Armageddonia parempi vastine Medusan sinetille löytyy kuitenkin James Bond -franchisesta. Jos Goldeneye oli aikanaan vastine ysäriactioneille, Casino Royale puolestaan valettiin Medusa-elokuvien muottiin. Molempien päähenkilöt ovat synkeitä möröttäjiä, kumpikin kiertävät maailmaa ja elokuvat yrittävät vakuuttaa näennäisen todenmukaisella ulkoasullaan.

Itse miellyin uuteen Bondiin uutta Bournea enemmän, sillä Jamesin tarinaa on sentään yritetty dramatisoida, kun Jason on puhdasverisen yksiulotteinen hahmo. Näyttelijäsuorituksissa ei ole sinänsä mitään vikaa, sankareilla ei vain ole juurikaan näyttelemistä.

Keskittymishäiriöisestä kuvakielestä ei jää jälkeen John Powellin hektisiä perkussioita ja staccato-jousia täyteen ahdettu soundtrack, jossa on vain kaksi asentoa: päällä ja pois.

Medusan sinetti on lievä pettymys Paul Greengrassilta, jonka United 93 oli kaikessa kauheudessaan mahtavan koskettava elokuva. Bournen seikkailujen ohjastaminen tuntuu enemmän tilaustyöltä. Se, että kokonaisuus ei kuitenkaan jätä huonoa makua suuhun, kertoo enemmän toimintaelokuvagenren nykytasosta kuin Medusan sinetistä itsestään.