Milos Forman haluaa kertoa tarinoita

Sodankylän elokuvajuhlilla vieraat eivät ole vieraita, he ovat jumalia. Niinpä ensimmäinen Milos Formanille Hotelli Sodankylässä esitetty kysymys ei ole oikeastaan kysymys vaan pieni veriuhri jumalille: ”Olet tehnyt paljon hienoja elokuvia” ja niin edespäin. Mitä tekee kahdella Oscarilla palkittu ohjaaja? Vastaa ihailtavan käytännönläheisesti.

Pöydän taakse istutettu, ystävälliseltä isosedältä näyttävä Forman sanoo, että hänen taipumuksellaan tehdä elokuvia instituutioita vastaan kamppailevista ihmisistä ei ole sen jalompaa tarkoitusta kuin tehdä kiinnostavia elokuvia. ”Vastakkainasettelusta seuraa draamaa ja draama on hyväksi elokuvalle”, ystävälliseltä isosedältä näyttävä Forman sanoo. ”Ihailen kapinallisia, koska olen itse pelkuri”, hän jatkaa vielä.

Kenties kyseessä on ero eurooppalaisen ja amerikkalaisen elokuvan välillä. Eurooppalaiset hakevat elokuvista merkitystä, teemaa ja sanomaa, amerikkalaisille riittää hyvä tarina. Myöhemmin Forman nimittäin sanoo suoraan olevansa ennen kaikkea tarinankertoja. Olkoonkin, että hän on syntyjään tsekki ja opiskellut elokuvaa kotimaassaan.

Tarinoiden kertominen saattaa olla klise, mutta Hollywoodin kultakaudella se oli kaikkien ohjaajien, käsikirjoittajien, kuvaajien, näyttelijöiden, säveltäjien ja lavastajien korkein päämäärä. Samaa viisautta Forman jakaa eteenpäin, kun häneltä kysytään neuvoja nuorille elokuvantekijöille: ”Olkaa vastuullisia itsellenne, kertokaa totuus, älkää onko tylsiä.”

Haluan kunnioitusta lapsiltani

Forman jatkaa hassuttelulinjalla kertoessaan, että hän tekee elokuvia turhamaisuuden takia. ”Haluan, että lapseni kunnioittaisivat minua joskus.” Naama peruslukemilla, totta kai. Hän jatkaa: ”Kaikki osaavat jotain. Minä kuuntelin pienenä baarin nurkassa vanhoja ihmisiä tarinoimassa ja rakastin sitä.”

Miksi haluat sitten kertoa tarinoita mahdollisimman kalliilla välineellä, etkä vaikka kirjoita novelleja? Vastaus on — osuvasti — pieni tarina. ”Isoveljeni oli teatterikiertueen lavastaja, ja hän vei minut kahdeksanvuotiaana backstagelle. Se kiehtoi minua. Pidin pukuhuoneessa näkemiäni näyttelijöitä jumalina, mutta sitten he puhuivat kunnioittavasti tyypille, joka ei näyttänyt paljon miltään. Kysyin ’Kuka tuo on?’ Vastaus oli ’Ohjaaja.’ No sellainen minä haluan olla!”

Hän haki teatterikouluun, mutta ei päässyt sisään, vaan ajautui opiskelemaan käsikirjoittamista. Nuoren miehen aika kului elokuvia katsoessa ja niistä puhuessa. ”Rakastuin silloin elokuviin”, Forman sanoo.

Älkää huolehtiko sanomasta

Eikä Forman ole aivan niin johdonmukainen kuin miltä aluksi vaikuttaa. Hän vakuuttaa, ettei näe erityisesti vaivaa huolehtiakseen elokuvien sanomasta: ”Jos puhuu elämästä todenmukaisesti, siinä tulee mukana automaattisesti viesti.”

Toisaalta hän nauttii selvästi muistellessaan Käenpesän vastaanottoa. Hän kutsuu sitä ”metaforiseksi tsekkielokuvaksi”, jossa puolueen aseman oli ottanut hoitaja Rached. ”Paikalliset ihmettelivät, miten osasin tehdä sellaista americanaa. Sanoin, että teille amerikkalaisille se on kirjallisuutta, minulle se on elämää.”

Kenties hän pohtii mainettaan kantaaottavana elokuvantekijänä tsekkiaikojen elokuviensa kautta, sillä Sodankylässä luodaan retrospektiivinen katsaus hänen tuotantoonsa. ”Näin täällä tänään ensimmäisen elokuvani, eikä se tuntunut elokuvalta vaan osalta elämää”, hän sanoo.

Forman puhuu enemmänkin suhteestaan Tsekkeihin. Hän menetti vanhempansa natsien keskitysleireillä ja eli itse Itä-Euroopassa sen myrskyisinä sodanjälkeisinä vuosina. 76-vuotias on kuitenkin asunut jo yli puolet elämästään Yhdysvalloissa. ”Huoli identiteetistä on turhaa. Sentimentalisoin lapsuuttani, kuten kaikki tekevät”, hän summaa.

Joten tekisitkö vielä elokuvan Tsekeissä? ”Epäilen. On kulunut niin kauan. En ainakaan tekisi samanlaista elokuvaa kuin nuorena, ehkä jonkun historiallisen draaman”, hän vastaa, ja selittää tarkemmin: ”Jos ei tunne kaikkea ympärillään tapahtuvaa, jos ei ymmärrä jokaista baarissa lausuttua sanaa… en uskaltaisi tehdä sellaista elokuvaa kuin nuorena.”

Varokaa kompromisseja

Viime vuosina Formanin ohjaustahti on hiljentynyt. Välissä hän on ehtinyt kokeilla taitojaan myös teatterin puolella, mutta pitää kokemusta hankalana. Elokuvissa riittää, kun saa asiat onnistumaan kerran, teatterissa kaikki on ainutkertaista. On hänellä nytkin elokuva työn alla, mutta hän ei taikauskoisena suostu puhumaan siitä enempää.

Eikä hän kuulemma halua enää saavuttaa mitään elokuvantekijänä. ”Jos tiedän tehneeni parhaani, olen tyytyväinen. Kompromisseista kärsii. Koska jos leffa on huono, miettii että olisiko siitä tullut parempi, jos olisi pitänyt päänsä. Ja jos se menestyy, kärsii vielä enemmän, koska ehkä pitäisi useammin tehdä kompromisseja.”