Mr & Mrs Smith

15.06.2005 00:00 | Muropaketin toimitus

Spy Kids oli tarina kahdesta vihollisagentista, jotka saavat tehtäväkseen tappaa toisensa, mutta rakastuvat, menevät naimisiin ja kasvattavat pieniä supervakoojia. Mr and Mrs Smith toistaa kaavan takaperin: ensin lyödään hynttyyt yhteen ja vasta vuosia myöhemmin tajutaan, tähtäimet nokittain, ettei siippa taidakaan olla insinööri. Koska Smithit ovat jo naimisissa, juonen jännite tulee siitä tappavatko he toisensa (eivät tietenkään) ja kestääkö liitto (romanttisessa avioliittokomediassa? Duh).

Onneksi juonen ei tarvitse olla varsinaisesti kiinnostava. Aivan kuten Spy Kids on elokuva perhesuhteista ja Buffy vampyyrintappaja kamppailee aikuistumisen mörköjä vastaan, Smithin pariskunnan tenkkapoo ei ole se molemminpuolinen tappokäsky. Tarina vertautuu ihmissuhteeseen, jossa partnerit heräävät huomaamaan, etteivät oikeastaan koskaan ole ymmärtäneet toisiaan. Alkukohtauksessa ollaan suorastaan pariterapiassa, mistä on ammattivalehtelijoille hyvin vähän hyötyä, mutta josta irtoaa katsojalle sitä enemmän hupia. Simon Kinbergin näppärä dialogi kirvoittaa elokuvan ensimmäisen tunnin aikana monet naurut. Silti suurin osa tämän elokuvan komediasta perustuu paradoksaaliseen ajatukseen, että joku voisi luulla Angelina Jolieta tai Brad Pittiä tavallisiksi pulliaisiksi (saati sitten uskoa heidän potevan arkiankeata seksielämää).

Fantasia, että tylsän puolison sisältä voisi vielä löytyä komea seikkailija, on tietysti monille omasta elämästä tuttu. Huumori onkin koskettavimmillaan, kun Smithit väkivallan suvantohetkinä selvittelevät suhteensa kehitystä ja ymmärtävät, että he rakastavat toisiaan oikeasti. Siihen elokuva olisi saanut loppua. Suhteen ulkopuolisen juonen ongelmia ei voi peittää pelkällä charmilla.

Periaatteessa on mukavaa, ettei elokuvassa ole mitään selkeää moraalijärjestelmää. On erityisen piristävää nähdä valkokankaalla pariskunta, jonka seksiongelmaksi paljastuu kunnon selkäsaunan puute. Mutta minkä tyyppisiä ammattitappajia Smithit oikeastaan ovat? Jonkinlaisia agentteja? Jos heidän toimeksiantajansa ovat keskenään vihollisia, eikö se merkitse, että vähintään yksi päähenkilöistä on pahis? Katsoja tietää Smithien työnantajista aivan liian vähän, ja Smithit itse puolestaan aivan liikaa, ja kohta avioliittoa puolustetaan moraalisesti hyvin epäselvässä suuressa lopputaistelussa. Kun pariskunta ampuu tietään vapauteen, on vaikea olla ajattelematta, että luoti rinnassaan taintuvalla nimettömällä vastustajalla on lähiörivitalon keittiössä oma rouva Smith, joka luulee miehensä olevan vielä toimistolla.

Teksti: Johanna Koljonen / Nöjesguiden