Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta (*)

Vuonna 2001 ilmestynyt Muumion paluu oli niin kammottava tekele, että harva on ainakaan julkisesti myöntänyt vartovansa Brendan Fraserin isännöimän Indiana Jones -plagiaatin paluuta valkokankaille. Koska elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa kuitenkin kilauttivat tuotantoyhtiö Universalin kassaan yhteensä noin 850 miljoonaa dollaria, on taas tullut aika pistää aivot narikkaan ja ihastella erikoistehosteiden lumovoimaa. Mitään muuta edes puoliksi mielenkiintoista sisältöä Muumio-elokuvista kun ei ole löydettävissä – tälläkään kertaa.

Kaksi ensimmäistä Muumio-elokuvaa ohjasi Stephen Sommers, joka kuitenkin työstää parhaillaan G.I. Joe: Rise Of Cobra -elokuvaa, eikä siksi halunnut palata sarjan pariin muuta kuin tuottajana. Niinpä ohjaajan pallille on istunut xXx– ja The Fast and the Furious -elokuvista tuttu Rob Cohen. Vastoin kaikkia odotuksia tämä vauhtihirmu on onnistunut ohjaamaan jopa Muumion paluuta puisevamman jatko-osan kesän 1999 tyhmälle, mutta viihdyttävälle toimintaseikkailulle. Sekä henkilö- että toimintaohjaus ovat ihan hukassa, mutta vähintään yhtä paha ongelma muodostuu myös elokuvan käsikirjoituksesta.

Muumio: Lohikäärmekeisarin haudan käsikirjoituksesta ovat vastuussa Alfred Gough ja Miles Millar, jotka ovat aikaisemmin hääränneet mm. Smallville-sarjan parissa. Siihen, miksi duo on päästetty laatimaan 145 miljoonan dollarin valkokangaskertomusta, ei itse elokuva vastaa. Muumion kolmannen tulemisen juonikyhäelmä on täynnä kliseitä, huonoja irtovitsejä, epäuskottavia yhteensattumia, ennalta-arvattavuutta ja huonoa dialogia. Todennäköisesti paremman elokuvan olisi saanut aikaan jopa lähikaupan maitokuitin tai liikennemerkkien varoitustekstien pohjalta.

Elokuvan maahan tuoneen Finnkinon mukaan ”löytöretkeilijä Rick O’Connell taistelee henkiin herännyttä Han Emperoria vastaan tarinassa joka kiitää muinaisen Kiinan katakombeista ylös huurteiselle Himalajalle. Rickille tekee seuraa hänen poikansa Alex, vaimo Evelyn ja Evelynin veli Jonathan. Tällä kertaa O’Connellien on estettävä muumiota heräämästä 2000-vuotisesta kirouksesta joka uhkaa syöstä maailman armottomaan ja loputtomaan palvelukseensa.” Suomeksi sama tarkoittaa loputonta juoksemista, huutamista ja minuuttikaupalla kestävää perusteetonta väkivaltaa. Samalla elokuvasarjalle pedataan jatko-osien sumaa sovittelemalla elokuvan sankarin viittaa O’Connellin pariskunnan pojalle. Hmm… Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, anyone?

Toki jo Muumio-trilogian ensimmäiset osat korvasivat juonen, järjen ja logiikan kaltaiset sivuseikat efekteillä ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Samaa reseptiä toistetaan tällä kertaa kuitenkin jo niin pahasti, ettei lopputuloksessa ole enää pienintäkään järkeä. Kun Isabella Leongin esittämä Lin jodlailee keskellä kiihkeää tulitaistelua lumimiesarmeijaa avuksi, pamahtaa katsojan leuka viimeistään lattiaan. Miten typerä voi elokuva olla? Jopa Van Helsing alkaa vaikuttaa Muumio: Lohikäärmekeisarin haudan rinnalla mestariteokselta. Siinä sentään kukaan ei muuttunut kolmipäiseksi lohikäärmeeksi Disneyworldia muistuttavassa Shangri-Lassa, vaatinut piiskaamaan persettä tulipalon sammuttamiseksi tai vannonut rakkauttansa oksentelevalle jakille.

Taustavoimien tavoin muutoksia on tapahtunut myös näyttelijäpuolella. Eniten närää fanien keskuudessa on herättänyt se, miten Maria Bello on korvannut aikaisemmista Muumio-elokuvista tutun Rachel Weiszin sankaritar Evelyn O’Connelin esittäjänä. Näyttelijävalinta onkin suorastaan kammottava, sillä Bello on parhaimmillaankin keskinkertainen näyttelijä, ja hänen surkea ”brittiaksenttinsa” särähtää korvaan läpi elokuvan jättäen varjoonsa jopa Angelina Jolien (Aleksanteri), Cate Blanchettin (Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta) ja Kate Beckinsalen (Van Helsing) taannoiset pohjanoteeraukset.

Jopa ensimmäisen Muumio-elokuvan moottori Brendan Fraser näyttelee tällä kertaa kuin olisi itkuun pillahtamassa – ja siihen olisi kyllä aihettakin. Elähtänyt Fraser on tiputettu sivuosaan, eikä hänen roolihahmonsa muutenkaan ole enää sama letkeä veijari kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Jet Li sananmukaisesti kävelee läpi elokuvan, John Hannahin dialogi koostuu pelkistä surkeista one-linereista ja O’Connellien poikaa esittävä Luke Ford on syntynyt täysin vailla karismaa – ja auttamattomasti liian aikaisin. Fordin syntymävuosi on 1981, ja mies on täten vain 13 vuotta ”isäänsä” Fraseria nuorempi. Kolmannen Muumion suurin synti on kuitenkin se, että jopa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -elokuvassa loistanut Michelle Yeoh onnistuu häpäisemään itsensä Rob Cohenin ohjauksessa. Yeohin ja Lin ennakkoon hypetetty taistelukohtaus antaa ihan uudet ulottuvuudet ilmaisulle ”paskasta leivottu pannukakku”. Näin tehotonta toimintaa ei ole nähty sitten Ben Kamraksen Life On The Line -elokuvan.

Mikä pahinta, Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta pyrkii olemaan jotenkin syvällinen elokuva, jossa on aitoa draamaa mukana. Todellisuudessa elokuva on syvällinen kuin nuudelikulho ja sen ydinperheylistys saa katsojan kyyneliin ihan vääristä syistä. Toki elokuvan lapsellinen aivottomuus saattaa miellyttää joitakin lapsikatsojia, mutta varsinaiseksi lastenelokuvaksi leffa on aivan liian väkivaltainen ja sen sanoma kieroutunut. Toisistaan eksyneet isä ja poika löytävät toisensa vasta vertaillessaan aseitaan ja ampumalla kappaleiksi eläviä ja kuolleita. Tässäpä vasta mainio elokuva isä-poika-iltojen ratoksi! Samaan aikaan nykyajasta 40-luvulle eksynyt älykääpiö raiskaa brittienglantia parhaansa mukaan, toinen jakkeihin mieltynyt pahviaivo juoksentelee ympyrää muumioita manaten ja jossain horisontissa elokuvan pääpahis sylkee tulta ja muuttuu mutatoituneeksi suomenpystykorvaksi…

Katsokaa omalla vastuullanne!

Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta (The Mummy: Tomb of the Dragon Emperor)

2008

Ohjaus: Rob Cohen
Käsikirjoitus: Alfred Gough & Miles Millar
Näyttelijät: : Brendan Fraser, Jet Li, Maria Bello, Luke Ford