UUSIMMAT

Nymphomaniac iskee tabujen kimppuun lerssi ojossa

06.02.2014 07:28 | Muropaketin toimitus

NymphomaniacAlkuperäisnimi: Nymphomaniac
Ensi-ilta: 7.2.2014
Ohjaaja: Lars von Trier
Käsikirjoittaja: Lars von Trier
Pääosissa: Charlotte Gainsbourg, Stellan Skarsgård, Stacy Martin, Shia LaBeouf, Jamie Bell, Udo Kier, Uma Thurman, Sophie Kennedy Clark, Willem Dafoe, Mia Goth, Christian Slater, Nicolas Bro ja Connie Nielsen
Elokuvan pituus: 242 minuuttia
Ikäraja: K18
Idea: Lars von Trier ahtaa jättielokuvaan ihmisen seksuaalisuuden kaikki puolet ja pitkät pätkät filosofisia keskusteluita. Nymphomaniac on aikuisten elokuva, eikä se ole kiertoilmaus pornolle.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

4/5

Kriitikko Pauline Kael innostui vuonna 1972 teattereihin tulleesta Viimeinen tango Pariisissa -elokuvasta. Hän uskoi sen olevan uuden ajan airut, jonka myötä elokuvissa voitaisiin vihdoinkin käsitellä kaikkia aiheita suorapuheisesti.

Lars von Trier tuntuu olevan tuon ajatuksen rintaperillinen ja Nymphomaniac sen uusin, pullein ilmentymä: neljä tuntia dialogia, traumoja ja tabuja. Siinä on paljon nielt… purtavaa.

Nymphomaniacin nimihenkilö Joe (Charlotte Gainsbourg) on nymfomaani, mutta se ei ole elokuva seksiriippuvuudesta. Hän löytyy piestynä kujalta eikä anna Seligmanin (Stellan Skarsgård) soittaa itselleen ambulanssia, mutta lähtee kuitenkin tämän asunnolle toipumaan.

Nymphomaniac (kuva: Christian Geisnaes)

Siellä hän kertoo Seligmanille elämäntarinansa, joka jakautuu kahdeksaan lukuun. Neljässä ensimmäisessä luvussa Joeta näyttelee Stacy Martin ja lopuissa Gainsbourg. Luvut on nimetty filosofis-humoristisesti tavoilla, jotka viittaavat varsin suoraan kunkin osion sisältämiin tapahtumiin. Ne eivät ole silti spoilereita vaan pikemminkin pieniä rusetteja, jotka sitovat paketin nätisti kasaan.

Seligmanin huonessa parivaljakko puhuu kaikesta ja ei-mistään. Dialogit ovat elokuvan tukiranka, joita ilman kaikki muu romahtaisi kasaan. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan ja keskustelu muistuttaa välillä jazz-bändin improvisointia, jossa A:ta seuraakin Ö, mutta silti kaikki tuntuu lopulta käyvän järkeen. Sitä on kiehtovaa seurata, vaikkei koko ajan olisikaan ihan varma, missä kohtaa aakkosia ollaan menossa.

Keskusteluhetkien jälkeen loikataan katsomaan Joen tarinaa. Takaumat on toteutettu lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä.

Nymphomaniac (kuva: Christian Geisnaes)

Elokuvan ikäraja on K18 ja vaikka pyrin tässä arviossa käyttämään jossain määrin kaikille sopivaa kieltä, eräitä asioita on hankala sanoa hienosti kiertäen. Nymphomaniacissa nimittäin nussitaan HC-tyyliin.

Von Trierin metodi kuvankäytön kanssa tuntuu olevan toistolla turruttaminen:

tissi tissi
kulli kulli
tissi tissi
kulli kulli

Kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, yksittäiset sanat ja kuvat menettävät vähitellen voimansa ja niistä tulee pelkkiä tyhjiä ilmapalloja, symboleita vailla merkitystä.

Alastomuus ja yhdyntä ovat äärimmäisiä erikoistehosteita, joiden tehoa Nymphomaniac sekä hyödyntää että korruptoi. Kuuluisia näyttelijöitä ei ole totuttu näkemään nakuna eikä varsinkaan panemassa. Edellistä on elokuvassa varsin paljon, jälkimmäistä loppujen lopuksi aika vähän. (Hirmuisen hauska kuva on sellainen, jossa Shia LaBeouf kurkkii elimensä vierestä siittimen työntyessä rytmikkäästi emättimeen.)

Nymphomaniac (kuva: Christian Geisnaes)

Tässäkin suhteessa Nymphomaniac vedättää meitä katselijoita, tosin täysin avoimesti. Penetraatio-osuudet on kuvattu pornonäyttelijöille, joille on digitaalisesti liimattu oikeiden näyttelijöiden kasvot. On kuulemma erikoinen kokemus nähdä itsensä valkokankaalla harrastamassa seksiä, jota ei ole harrastanut.

Nymphomaniacista nähdään Suomessa ”ohjaajan suostumuksella mutta ilman hänen osallistumistaan” leikattu versio – mikä sivumennen sanoen haisee erittäin vontrieriääniseltä mainostempaukselta, puoliksi piruillaan ja puoliksi vakavissaan tehdyltä. Vähän kuin alkutekstien aikana raikaava Rammstein.

Elokuva esitetään teattereissa kahdessa osassa, joiden välissä on noin puolen tunnin tauko. Se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen jälkimaku elokuvasta jää, sillä osien sävyero on melkoinen. Ensimmäinen on hauskempi – Uma Thurmanin aikana räkänauruhauska – ja jälkimmäinen ahdistuneempi mikään ei tunnu miltään -tyyliin.

Väliajalla ehdin jo arvella von Trierin melankolian väistyneen, mutta eihän sellaisesta pääse koskaan kokonaan eroon.

Nymphomaniac (kuva: Christian Geisnaes)

Palasista muodostuu kuitenkin kiistattoman yhtenäinen elokuva. Sitä paitsi pitkä kesto on omanlaisensa erikoistehoste. Jos ensimmäiset seksikohtaukset tuntuvat kiihottavilta, älkää suotta säikähtäkö – myöhemmin päästään aivan taatusti todella epämukaviin tilanteisiin.

Von Trier tuntuu koonneen Nymphomaniacin niin, että yhtä tabua seuraa lähes välittömästi toinen ja vielä isompi. Tunteet eivät ehdi edes asettua, puhumattakaan että olisi muodostanut jonkinlaisen mielipiteen juuri näkemästään puolituntisesta, kun valkokankaalle lävähtää entistä rivompi lerssi tai erikoisempi paritus. Ensin kiihotus, sitten provokaatio.

Niiden väliin muodostuu tilaa kiehtovalle jännitteelle. Kuudennessa luvussa Joe kohtaa herra K:n (Jamie Bell), jonka kanssa hänellä on hyvin kummallinen suhde. Se näyttää ainakin aluksi yksipuoliselta ja ankaralta, mutta sitten vaaka keinahtaa toiseen suuntaan. Vai kuvittelenko vain ja onko kyse todellisuudessa siitä, että naisvihaajana pidetty ohjaaja puolustelee näkemyksiään? En osaa vastata.

Nymphomaniac (kuva: Christian Geisnaes)

Mistä tässä kaikessa on kyse? Äh, tuota. Olisiko yhtään helpompia kysymyksiä? Nymphomaniac tuntuu tarkoin harkitulta Suurteokselta; taideteokselta, jossa kerrotaan kaikki ihmisluonnosta ja sen vinoutumista. Siinä on paljon viittauksia elokuviin, niin von Trierin kuin monien muidenkin ohjaamiin.

Siinä on paljon kaikkea, aivan kuin ohjaaja-käsikirjoittaja olisi päättänyt, että on turha enää pidätellä ja jättää mitään varastoon. Enemmän on aina enemmän, myös kikkeleiden ja pimppien suhteen.

Ja lopetus… siitä on parempi olla sanomatta mitään muuta kuin että von Trier pysyy von Trierinä.

PlusMiinusNolla
+ Paljon kaikkea, katsottavaa ja mietittävää
– Mikä lie itsetarkoituksellisen provokaation ja rehdin pohdiskelun suhde?
+ Aika varmasti enemmän kiehtovasti kuvattuja perversioita kuin missään muussa elokuvassa tänä vuonna (ja nyt on vasta helmikuu)
– Melko vähän panemista