Päätalon tekijät Kaistan tentissä
Tällainen porukka rakensi Kalle Päätalon elämästä tänään ensi-iltansa saavan elokuvan. ”Pysytään pääasioissa totuudessa”, linjaa käsikirjoittaja Elina Halttunen. ”Päätaloasioissa”, sutkauttaa siihen perään Kai Lehtinen – ja nauraa. Ohjaaja Hannu Kahakorpi istuu viereisellä penkillä ja odottaa vuoroaan.
Ai että miksikö Kai Lehtisestä kertovissa jutuissa mainitaan niin usein hänen naurunsa? Koska kun on kerran kuullut hänen nauravan, sitä ei unohda. Kysyn, haluaisivatko Päätalo-elokuvan tekijät istua haastattelun ajaksi persiilleen, Lehtinen sanoo ”ainakin omalleen” ja nauraa päälle kuin hyeena. Se on hassu nauru noin isolta ja rauhallisen oloiselta ihmiseltä.
Vaan asiaan. Tänään laajan ensi-iltansa saava Päätalo on tarina siitä, kuinka kaikkien tietämä – jos ei ehkä tuntema – Kalle Päätalo kasvoi työmiehestä taiteilijaksi. Se on ehkä yllättävänkin rujo kuvaus miehestä, joka kiroilee jatkuvasti eikä käyttäydy muutenkaan kunnon kristityn tavoin.
Pelkkää asiaa?
Kun autenttisuudestaan tunnetusta Päätalosta puhutaan, on heti aluksi pakko kysyä, ovatko tekijät hyödyntäneet taiteellisia vapauksia elokuvaa rakentaessaan.
”Siitä materiaalista lähdetään, joka on olemassa. Tehdään tarina Kalle Päätalosta, mutta otetaan huomioon, että sen täytyy kiinnostaa ja puhutella niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan Päätalosta kuullutkaan tai riviäkään lukeneet”, sanoo käsikirjoittaja Elina Halttunen.
”En minä ollut lukenut koskaan yhtään mitään häneltä”, hän jatkaa vielä.
”Kun elokuvaa tehdään, niin joitain kohtia ja henkilöhahmoja on kärjistetty tai siirretty piirun verran suuntaan tai toiseen. Mutta olihan se myös velvoite itseään kirjailijaa Kalle Päätaloa kohtaan, että pysytään pääasioissa totuudessa”, Halttunen summaa.
Tämä on siis se hetki, kun Kai Lehtinen tokaisee ”Päätaloasioissa” ja nauraa päälle: ”Hääh hääh hääh.” Joten vaikka hän onkin valkokankaalla varsin totinen mies, ei huumori lopu kesken. Itse asiassa Päätalollakin on erikoinen itseironinen ote, sillä hän huomaa kyllä omat vikansa ja suomii itseään niistä armottomasti.
Päätalo: The Next Generation
Vaikka elokuva tulee vasta nyt teatterilevitykseen, pidettiin sen varsinainen ensi-ilta kesäkuussa Taivalkoskella Päätalo-päivillä. Ohjaaja Hannu Kahakorpi kertoo olleensa tyytyväinen vastaanottoon, jonka elokuva kirjailijan suurimmilta ihailijoilta sai.
”Päätalon kuolemasta on kulunut 8 vuotta. Ihmisten reaktioista näkyi, että nyt tultiin uuteen vaiheeseen. Näyttelijä otti [Päätalon] nahkoihinsa ja loi siitä kuvan, joka vapautti paljon energiaa. Kaikki muistelevat Kallen omaa hahmoa, mutta tämän myötä astuttiin ihan uuteen vaiheeseen”, Kahakorpi analysoi.
”Se tarjoaa hyviä mahdollisuuksia lähteä purkamaan [Päätalon] monipolvisia tarinoita. On käsittämätöntä, että yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin paljon. Toisaalta niinhän se on, että jokainen elää omaa elämäänsä ja siinä on yllätyksiä.”
Lehtisen metodi
Miten Kai Lehtinen muuttui Kalle Päätaloksi?
”Minulla on sellainen taktiikka tai metodi, että haen ensin roolihenkilön sielunmaiseman ja sitten sen maiseman, missä se konkreettisesti liikkuu. Haen yhtymäkohtia siihen, millainen käsitys minulla on hänestä ihmisenä. Ja sitten annan sen tapahtua.”
Kun on valmistautunut kunnolla, pitää vain luottaa vaistoihinsa ja kuunnella itseään.
”Kuulostaa omituiselta ja saattaa kuulostaa yksinkertaiselta. Jos suhtautuu sillä tavalla kuin minä suhtaudun, se on mukavaa. On miellyttävä olla kaikkine painolasteineen, kun oppii tuntemaan henkilön”, Lehtinen sanoo.
Joskus huomiot voivat hämmästyttää näyttelijää itseäänkin, mutta silloin tarvitaan luottamusta ohjaajaan, jonka tehtävänä on pitää kuvauspaikalla langat käsissään. Elokuvan kuvauksissa pomoja ei nimittäin voi olla kuin yksi.
”Minusta se on lohdullista. Silloin näyttelijä tietää, että tekee suojeluksessa. Välillä kysyy silmäkulmasta katsoen, että ollaanko oikeilla jäljillä”, Lehtinen sanoo.
”Sitä karhunpalvelusta näyttelijälle ei saa tehdä, että ensin näyttelijä johdetaan harhaan, jolloin ei tiedä, mihin työhön joutuu”, Kahakorpi sanoo.
Ohjaaja ja näyttelijä kiittelevät toisiaan hyvinä työkumppaneina. Se onkin sopivaa, sillä Kalle Päätalolle työ oli tärkeää itsessään, vaikka toisaalta se olikin vain työtä. Samaa luonnehdintaa käyttää Lehtinen puhuessaan ammatistaan ja samansuuntaisilla ajatuspoluilla tallaa ohjaaja Kahakorpi.
”Olen tehnyt monenlaisia asioita ja pitkä elokuva ei ole mikään must ihmisen elämässä. Nyt olen ohjannut pitkän elokuvan. Musta oli tosi nastaa ja olen vilpittömästi iloinen siitä. Vaikka aikataulut oli tiukat, edettiin kuitenkin niin, että työstä pystyi myös nauttimaan. Kaikki on ihan turhaa, jos itkettää koko ajan”, ohjaaja päättää.
