Uusimmat

Päin seinää on alistuneen huvittunut henkisen vantaalaisuuden kuva

25.12.2014 13:59 Muropaketin toimitus

Päin seinääEnsi-ilta: 26.12.2014
Ohjaaja: Antti Heikki Pesonen
Käsikirjoittaja: Antti Heikki Pesonen
Pääosissa: Armi Toivanen, Mimosa Willamo, Eero Ritala ja Kai Lehtinen 
Elokuvan pituus: 94 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Elämä on surkeaa, mutta se on ihan ok.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

3/5

Mitä tekisit, jos asuisit Itä-Vantaan betoniviidakossa? Hankkiutuisitko vahingossa raskaaksi, kantaisit oluttonkkia ravintolassa, vetäisit toisia turpaan? Puhuisitko aforistisin sutkauksin, jotka olisivat samaan aikaan hauskoja ja sappinesteessä uitettuja? Jos vastasit kysymyksiin kyllä, minulla on sinulle uutisia. Kotipaikkasi ei ole Itä-Vantaa vaan Päin seinää -elokuva.

Ymmärrän sekaannuksen. Äkkiseltään saattaisi luulla, että fiktioelokuva (fiktion sanakirjamääritelmä: kuvitelma, epätodenmukainen olettamus, sepite) kertoo ns. oikeasta elämästä, mutta itse asiassa niin ei ole. Fiktiossa voidaan liioitella, vähätellä, tyylitellä, irvailla ja vääristellä ihan niin paljon kuin mieli tekee, eikä se vaikuta taideteoksen arvoon kissanviiksen vertaa.

Päin seinää

Tämä kaikki on pitkähkö ja kömpelö tapa sanoa, että Päin seinää -elokuvan suhde todelliseen Vantaaseen on mysteeri ja merkityksetön. Tunnen Vantaalla kasvaneita ihmisiä, joiden psyykkinen olotila on nykyään jotakuinkin tasapainoinen. Kiinnostavampaa on, miten Antti Heikki Pesosen kirjoittama ja ohjaama elokuva esittelee tuon maailman valkokankaalla.

Lyhyt vastaus siihen on hauskasti. Essi on yksinhuoltaja, jonka lapsi Takku on ristisiitos Tasmanian tuholaista ja palavaa öljylähdettä. Takun elämän vahvimmat roolimallit ovat opettaja Lasse, joka on lipevä mulkku, ja ehkä-sukulainen Sakke, joka on alkoholisoitunut mulkku. Että rakenna siinä sitten hyvää elämää itselle ja lähimmäisillesi.

Päin seinää on Pesosen ensimmäinen kokoillan elokuva. Jo lyhytelokuvassa Korsoteoria hän osoitti pitävänsä oneliner-dialogista ja näyttelijöistä, joilta moiset sutkaukset tipahtavat tarkasti. Sellaisia ovat kaikki pääosien esittäjät: Armi Toivonen on Essinä epätoivoinen mutta paha suustaan, Mimosa Willamo on Takkuna pyörremyrsky ja paha suustaan, Eero Ritala eli Lasse lunki ja paha suustaan, Kai Lehtinen elikä Sakke röhnöttävä ja paha suu… no kyllä te jo tajusitte.

Päin seinää

Etenkin Ritola on hiton hyvä. Toistan, hi-ton hyvä. Läsnäolon tuntu on käsittämätön. Se synnyttää fiiliksen siitä, että hän sattui hengailemaan paikalla muuten vaan ja elokuvakamera pantiin salaa nauhoittamaan.

Vastapainoksi Toivanen taas on intensiivinen, ehkä turhankin intensiivinen – tai siis vaihtelua ei ole kovin paljon. Toki se toimii kontrastina sekä Ritolan että Lehtisen lötköilylle, mutta ainakin minusta Korsoteoriassa Toivanen sai jotenkin enemmän irti Pesosen dialogista. Voi olla vain makuasia tai sitten kyse on käsikirjoituksesta.

Minun makuuni käsikirjoittaja-Pesonen on liian ihastunut pariin ongelmalliseen juttuun. Niistä ensimmäinen ovat pienet näppärät sukkeluudet, joita kaikki hahmot viskovat toisilleen. Osa läpästä on erittäin hauskaa, mutta osa vain melkein hauskaa. Niiden ero on sama kuin uimahyppy kymmenestä metristä pää edellä ja hartiat edellä. Lakoninen aforistisuus on hankala laji.

Päin seinää

Aarne Tapolan kuvissa on sillä tavalla tolkkua, että Päin seinää ei näytä sarjalta sattumanvaraisesti räiskäistyjä otoksia. Betoniankeus painaa päälle 2.39:1-kuvasuhteen koko leveydeltä. Silti ne tuntuvat toissijaisilta tarinankerronnan keinoilta dialogiin verrattuna, mikä on ihan okei, muttei ykkössuosikkityylini.

Toinen ongelma ovat tietyt tyyliseikat, kuten ajoittainen hidastus-montaasi-biisisoi-symbolismi-hässäkkä. Ilmassa tanssivat hiutaleet ovat hyvä rytmityskeino, koska niihin ei tunnu pakkautuvan liikaa merkitystä, mutta symbolisesta jäniksestä olisi saanut tehdä vertauskuvallisen paistin. Kas, metaforako se siellä loikkii — luonto ja vapaus ja sen semmoiset, ja voi perhana, ettei sille vaan käynyt köpelösti?  Tai se hiton pesäpallo ja sormien napsauttelu merkitsevästi. Kamoon!

En saata olla vertaamatta elokuvaa Pesosen Korsoteoria-lyhytelokuvaan, sillä niillä on paljon yhteistä. Fiilis, tarinan elementit, huumorin tapa, näyttelijät, tapahtumapaikka… Itse asiassa tykkäsin siitä selvästi enemmän ja kokopitkä Päin seinää (vaikka onkin vain mukavan maltillisen 90 minuutin mittainen) tuntuu jossain määrin toistolta ja siksi vähemmän tehokkaalta. Mutta hyvä esikoinen se on ja kieli pitkällä odotan seuraavia elokuviansa.

Ai niin, muistatteko kun sanoin aiemmin elokuvan ja todellisen Itä-Vantaan suhteen olevan merkityksetön juttu? Valehtelin. Se on kamala paikka. 

PlusMiinusNolla
+ Näyttelijät ovat hyviä, etenkin Eero Ritala 
+ Läpänheitto on parhaimmillaan erinomaisen hauskaa
– Ja välillä sitten taas ei-ihan-yhtä-hauskaa
– Aika yksitoikkoinen meininki