Pariisin varpunen – Edith Piaf

Edith Piafin elämäntarina on ehtymätön draaman lähde. Ranskalaisen chanson-musiikin ikoni eli prostituoitujen kanssa, kiersi katuakrobaattien mukana ja lauloi ranskalaisten sydämet solmuun. Olivier Dahanin elokuva Pariisin varpunen – Edith Piaf sykähdyttää, jos Piaf itsessään saa haukkomaan henkeä. Aikakikkailujen kanssa ajoittain kompuroiva draama nojaa musiikin ja näyttelijätär Marion Cotillardin vetovoimaan.

Pariisin varpunen – Edith Piaf tekee selväksi, että vain 47-vuotiaana kuolleen Piafin elämästä kertova elokuva oli vain ajan kysymys. Reiluun kahteen tuntiin Dahan on mahduttanut lukuisia koskettavia käännekohtia, ja silti joitakin Piafiin liittyviä mysteerejä jää selvittämättä.

Kohtalokkaan elämäntarinan kyytiin on helppo hypätä. Pariisin varpusen maailma on täynnä suuria ja repiviä tunteita. Elokuvan aikana on pakko ihmetellä, kuinka monta tragediaa yksi ihminen voi elämänsä aikana kohdata. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kuvausten välillä loikkiva tarina toimii aluksi mutkattomasti, mutta päätyy valitettavasti loppua kohti epäloogiseen ja yhtenäistä tunnelmaa katkovaan hyppelemiseen.

Pariisin varpunen – Edith Piaf astelee sopuisasti riviin Johnny Cashista kertovan Walk the Linen ja Ray Charlesin elämään pureutuvan Rayn kanssa. Kaikissa kolmessa elokuvallisuuteen panostaminen jää oikeutetusti kakkossijalle, kun tarinan keskiössä on henkilökuvaus.

Dahankin olisi saanut suosiolla jättää lietsomatta leikkausintoaan, ja antaa tarinan kulkea eteenpäin ilman liikoja kikkailuja. Sen sijaan elokuva ansaitsee aplodit maskeerauksesta ja miljöön luomisesta. Toisen maailmansodan jälkeinen Pariisi ja Marion Cotillardin muuntautuminen tytönhupakosta morfiiniriippuvaiseksi vanhukseksi on upeaa katseltavaa.

Elokuvan jälkeen hävettää myöntää, että on ajatellut Cotillardin kuuluvan keskinkertaisten näyttelijättärien suolle. Cotillard varastaa Pariisin varpusessa koko show’n. Naisen uskomaton kyky heittäytyä persoonallisen laulajattaren nahkoihin loksauttaa suun auki. Ridley Scottin haukotuttavan A Good Year – Mainio vuosi -elokuvan jälkeen Piafin rooli tekee Cotillardille terää. Se nostaa naisen kotikenttänsä valovoimaisimpien ja vahvimpien nykynäyttelijättärien kerhoon.

Vaikka Pariisin varpunen – Edith Piaf kutittelee kyynelkanavia paljolti Cotillardin ansiosta, ei elokuvan musiikillisen annin edessä voi kuin polvistua. Kun laulu Je ne regrette rien kajahtaa lopulta ilmoille, räjähtelevät tunteet niin katsomossa kuin itse elokuvassakin. Intohimoisen elämän puolustuspuhe on tehnyt tehtävänsä.