Punk! Haastattelussa ohjaaja Jouko Aaltonen

Äkkiseltään voisi ajatella, että Jouko Aaltonen on tekemässä uraa musiikki-ilmiöiden dokumentoijana. Hänen edellinen elokuvansa Kenen joukoissa seisot kasvoi ihka aidoksi hitiksi, jonka näki elokuvateatterissa yli 13000 katsojaa. Nyt valkokankaille saapuu Punk – tauti joka ei tapa, jossa Aaltonen profiloi toisenlaisesta musiikista kiinnostuneen sukupolven.

Elokuvassa kuullaan ja nähdään monia suomipunkin legendoista, mutta sen tarina kerrotaan uuden polven yrittäjän kautta. Ennen kuin kuvaukset alkoivat viime vuonna, Aaltonen oli käyttänyt kuusi kuukautta taustatutkimuksen tekemiseen. Yhtenä huolena hänellä oli nuoren, kiinnostavan bändin löytäminen.

”Kävin klubeilla, tapasin ihmisiä ja [Tampereen] Vastavirta-klubilta vinkattiin Severistä”, Tampereen elokuvajuhlilla elokuvaansa etukäteen esitellyt Aaltonen kertoo.

Kuvausryhmä seurasi myös muita yrittäjiä, mutta Severi Helteen johtama Akupunktio nousi pian ykköseksi. Aaltosen mielestä kyseessä oli ”lähes täydellinen” porukka, koska he puuhasivat koko ajan, eivätkä vain suunnitelleet tekevänsä.

Todellisuus vastaan suunnitelmat

Elokuvan alkupuolella katsoja saattaa kuvitella, että asiakastaan innokkaasti puhuva Severi on haastateltava siinä missä muutkin, mutta Akupunktion kehityskaari treenikämpältä keikoille ja pidemmällekin toimii elokuvan punaisena lankana. Lopuksi osoittautuu, että kaikki ei menekään aivan kuten aluksi olisi voinut luulla. Oliko kyseessä onnenkantamoinen vai onko dokumentaristilla ennaltanäkemisen lahja?

”Se me tiedettiin, että kun Akupunktiossa on nuoria kavereita, niin niille tapahtuu tarina”, Aaltonen vastaa.

Dokumenttielokuvan tekoprosessista Taideteolliseen korkeakouluun väitöskirjan tehnyt Aaltonen kertoi vuosi sitten Kaistan haastattelussa, että vaikka dokumentin suunnittelisi miten huolella, todellisuus iskee aina näppinsä väliin. Niin kävi nytkin tavalla, joka oli samalla sekä surullista että myös hieman onnekasta elokuvan kannalta.

Punkin ensimmäisessä kohtauksessa nimittäin ollaan Suomen ensimmäisen punklevyn äänittäneen Briardin nokkamiehen Pete Malmin hautajaisissa. Se sekä konkretisoi että symbolisoi ensimmäisen punksukupolven tilanteen: meno oli kovaa, eivätkä kaikki enää ole mukana. Malmi menehtyi ennen kuin Aaltonen ehti haastatella häntä, joten Briardia muistellaan Andy McCoyn avulla.

Mutta vaikka punkkarit kaatuisivat, punk pysyy. Aaltosta viehättää sen terve ydin, tee-se-itse-asenne ja auktoriteetteja kumartamattomuus.

”Punkin on pitänyt hengissä se perusfilosofia, että tehdään itse, otetaan elämä omiin käsiin. Sen pystyy sukupolvi toisensa jälkeen löytämään.”

Tämä ei ole historiikki

Elokuvassa haastatellaan useita ensimmäisen sukupolven artisteja, jotka kohosivat aikanaan suureen suosioon. Revitäänpä siitä vähän jälkiviisasteluakin, kun Eppu Normaali muistelee Rockin SM-karsinnoissa saamaansa tylyä suosiota ja samaan aikaan kamera kuvaa yhtyeen comeback-keikalle kerääntynyttä valtavaa yleisöä.

Kertomatta kuitenkin jää, mitä punkin maihinnousun ja nykyhetken välissä on tapahtunut. Kyseessä ei ole vahinko vaan tietoinen rakenneratkaisu.

”Ajattelin, että tämä elokuva kertoo ensimmäisestä ja viimeisimmästä mutta ei viimeisestä punk-sukupolvesta”, Aaltonen sanoo.

”Avoin kysymys oli se, että ketä siinä on mukana. Tulee varmasti kritiikkiä siitä, mitä kaikkea sieltä puuttuu. Terveet Kädet, Maukka Perusjätkä, Kill City, Karanteeni eivät mahtuneet mukaan. Me kuvattiin paljon ja materiaalia jäi hirveästi yli.”

Elokuvasta ei tehty historiateosta, vaan kahden aikatason tarina, jossa katsojan annetaan itse miettiä, mitä yhteistä ja erilaista vanhalla ja nuorella punksukupolvella on. Aaltonen kehuu Teemalta lähetettyä Punklandia-sarjaa, jonka olemassaolo osaltaan vähensi paineita tehdä historiikki. Hieman yhteinen ajoitus häntä huvittaakin.

”Oisko tässä sitten se hämäläinen hitaus, että kun punkin 30-vuotisjuhlat oli viime vuonna, niin kaikki valmistuu vasta juhlavuoden jälkeen?”

Vaikka musiikki onkin elokuvan aiheeksi kiitollinen (”se on elämyksellistä samalla tavalla kuin elokuva”), seuraavaksi Aaltonen aikoo matkustaa ajassa sata vuotta taaksepäin. Hän työstää elokuvaa 1900-luvun alkupuolella Kongolla seilanneista suomalaisista laivamiehistä.

”Lintukodossa ajatellaan, että meillä ei ole kolonialismin kanssa mitään tekemistä. Kyllä meillä on.”