Arvostelu Robert Downey Jr.:n The Judge on ylipitkä yritys sotkea liian monta genreä yhteen leffaan

Ensi-ilta: 28.11.2014
Alkuperäisnimi: The Judge
Ohjaaja: David Dobkin
Käsikirjoittajat: Nick Schenk ja Bill Dubuque
Pääosissa: Robert Downey Jr., Robert Duvall, Vera Farmiga & Vincent D’Onofrio
Pituus: 142 minuuttia
Ikäraja: K7
Idea: Poika on lakimies, isä on tuomari, isä on syytettynä murhasta, poika edustaa isäänsä, vanhat kaunat nostavat päätään, voittaako perheenjäsenten välinen rakkaus kaiken?
Arvostelija: Aki Lehti

The Judge vaikuttaa aluksi mukavalta yritykseltä tehdä perinteinen hyvän mielen elokuva. Se yrittää kuitenkin aivan liikaa, eikä moinen sekasotku pysy kasassa mitenkään, ei edes hyvien näyttelijöiden avulla.

The Judgen ohjaaja David Dobkin on vastuussa muun muassa Kuokkavieraista ja tuottajan ominaisuudessa yhdestä viime vuoden huonoimmasta elokuvasta, R.I.P.D. -Haamukytistä. Häntä voi hyvin kutsua Hollywoodin peruspuurtajaksi, ihan päteväksi kaveriksi, joka hoitaa hommansa. Nyt mies yrittää tehdä ihan oikean, yhtä aikaa koskettavan, hauskan ja jännittävän elokuvan. Lopputuloksena on valitettavasti aivan kamala, genrestä ja tunnelmasta toiseen aivan päättömästi hyppivä sekasotku. The Judgeen ängetyistä ideoista ja lukuisista juonikuvioista saisi tehtyä vaikka kolme eri elokuvaa.

Robert Downey Junior näyttelee The Judgessa Robert Downey Junioria. Tällä kertaa roolihahmon nimi on Hank Palmer. Vähän koppava asianajaja palaa isolta kirkolta lapsuudenkotiinsa äitinsä hautajaisiin. Hankin vanha isä, kaupungin tuomari (Robert Duvall) päätyy pääepäillyksi murhasta. Ei varmaan tarvitse kertoa, kuka ottaa hänen asiansa hoitaakseen, kunhan herra Tuomari on murissut tarpeeksi. Toki vanhalla jäärällä on myös herkkä puolensa.

Juttua selvittäessään Palmer löytää vanhat, hyvät ja kauniit tunteensa perheettään kohtaan. Perhettä, jonka kanssa hän ei ole halunnut olla tekemisissä pitkään aikaan. Ai kuinka herkkää ja kaunista, kyseessä on siis isän ja pojan vaikeaa suhdetta ja henkistä kasvua käsittelevä draama ripauksella komediaa?

Väärin.

The Judge on myös komedia, jossa rikas ja menestynyt mies palaa takaisin Junttilaan, paikkaan jossa ei asu kuin karikatyyrejä. Sivujuonia on vaikka kuinka monta. Vanha heila (Vera Farmiga), hänen kanssaan mahdollisesti nuorena siitetty tytär, Vincent D’Onofrion esittämä epäonnistujaveli, Jeremy Strongin näyttelemä toinen, suoraan idioottikomediasta repäisty hidas pikkuveli – maskotti, joka laukoo hassun koskettavia repliikkejä vain sopivilla hetkillä. Kaikkien näiden lisäksi The Judge on myös rikostarina, trilleri ja oikeussalidraama.

Eihän moinen sekasotku pysy kasassa mitenkään, ei edes hyvien näyttelijöiden avulla. Robert Downey Jr. pälättää tuttuun tyyliinsä liian nopeasti. Hän on roolissaan ihan ok, vaikka välillä miehen odottaakin vetävän Rautamiehen haarniskan ylleen. Robert Duvall on tietysti loistava, kuten melkein aina, ja Billy Bob Thornton isää syyttävänä lakimiehenä vetää passelin sivuosaroolin. Vincent D’Onofriossa ei myöskään ole mitään vikaa.

Leffan huonous on käsikirjoituksen, ohjaajan, kuvaajan ja leikkaajan syytä. Janusz Kaminski sai Oscar-pystit Saving Private Ryanista ja Schindlerin listasta. Nyt hänen tavaramerkkinsä saavat elokuvan näyttämään omituisella tavalla malliesimerkiltä överiksi vedetystä digikuvauksesta, vaikka The Judge onkin kuvattu filmille. Yksityiskohdat hyppivät aggressiivisesti silmille ja liiallinen kontrasti aiheuttaa päänsärkyä. Kaminskin tyylistä joko diggaa tai ei, mutta silti jotain tuntuu menneen pieleen teknisellä puolella. Maaseudun luontokuvat ovat kauniita ja niitä katsoisi mieluusti enemmänkin.

Juoni on siis sekasotku, jonka jokainen osa on yltiökliseistä kuraa. Kaikki henkilöhahmot ovat pahvia, komedia ei naurata, draama ei kosketa, trilleri ei ole jännittävä ja oikeussalidraama on tylsä ja epärealistinen. Totta kai isä ja poika puivat henkilökohtaista suhdettaan ventovieraiden edessä minuuttitolkulla, vaikka tarkoitus olisi selvittää pappa-Palmerin mahdollinen syyllisyys murhaan. Henkilöiden vuorosanat arvaa ennen kuin he sanovat ne ääneen, ja 2,5 tunnin kestossa on ainakin tunti liikaa. Parhaimmillaan sama tarina olisi ehkä vajaan tunnin mittaisena tv-sarjan jaksona.

Ja leikkaus, voi helvetti sentään elokuvan leikkausta! Väliin on ängetty esimerkiksi aaah niin koskettavia muistoja kaitafilmikuvien muodossa. Ne herkistävät kovimmankin katsojan… Ja höpöhöpö, ne eivät sovi sinne lainkaan. Joka hiton kohtauksessa muistetaan musiikin avulla selittää katsojalle, mitä tunteita hänen nyt tulisi kokea. Soundtrackin pauhusta huolimatta päällimmäiset tunteet ovat raivo ja pitkästyminen.

Aivan kuin tekijät olisivat lyöneet vetoa siitä, miten monta maailman kuluneinta klisettä he saavat tungettua yhteen elokuvaan. Pelleillään vaan, kyllä ne katsojat tähtinäyttelijöiden houkuttelemina tulevat teattereihin. Kuka oikeasti kehtaa kirjoittaa ja esittää yleisölle tällaista dialogia: ”Isät eivät tule yksinäisiksi, he vain naivat nuoremman naisen”. Aikuisen suusta kuultuna moisen möläytyksen voi kuulla, mutta kyse on kohtauksesta, jossa Hank Palmerin pikkutyttö yrittää saada isänsä palaamaan äidin kanssa yhteen. Äidillä kun on niin kamalan vaikeaa yksin.

Noin tunnin kohdalla ajattelin ja toivoin, että The Judge vain irvailee kaikille perinteisille kliseille ja lopussa paljastuu jokin järisyttävä käänne, joka muuttaa elokuvan luonteen täysin. Väärässä olin ja en spoilaa mitään kertomalla, että loppu on niin kliseinen, imelä ja ennalta-arvattava, että puklua pidätellessä ei voi kuin nauraa ääneen. Hyvänmielen elokuvissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Tämä arvostelu ei ole kyynisen nihilistin tai pessimistin kirjoittama, vaan yltiöromanttisen höpsön. The Judge on niin huono, että se saa herkemmänkin kaverin kiukkuiseksi.