Rottatouille (*****)

Vanha loru sanoo, että animaatiot eivät ole pelkästään lapsille, mutta länsimaiset studiot eivät tajua sitä. Niinpä on syytä olla kiitollinen sellaisista ihmisistä kuin Brad Bird, jonka uusin ohjaus Rottatouille on ensisijaisesti hieno elokuva ja vasta toissijaisesti hieno animaatioelokuva.

Kaiken kunnian antaminen Birdille olisi tosin liioittelua. Rottatouille sai alkunsa Jan Pinkavan ohjauksessa, mutta Bird hälytettiin paikalle, kun elokuva ei tuntunut saavan kunnollista muotoa. Ihmeperheen ja Rautajätin ohjaaja kääri hihansa ja pisti hahmot sekä tarinan paikalleen. Hän muun muassa ohjeisti animaattoreita tekemään rotista vähemmän inhimillisiä. (Vaan voiko siitä syyttää ihmistä, jos hän työskentelee alalla, jonka konkareita oli muuan kaksinappiseen housuun puettu hiiri?)

Pelastustyö onnistui mainiosti. Rottatouillesta tuli tarina Remy-rotasta, jonka hienostunut makuaisti saa hänet kaipaamaan roskien jyrsintää jalompaa elämää. Ahnaan virhearvion seurauksena Remy joutuu erille suvustaan ja päätyy pariisilaiseen hienostoravintolaan. Siellä hän tapaa honkkelin Linguinin, josta ei ole kokiksi, vaikka hän kovasti yrittääkin. Yhdessä kaksikko käy taistoon paremman ruuan puolesta ja tyrannimaista Skinner-pääkokkia vastaan.

Eikä tarina pääty tähän, ei läheskään. Käänteitä on paljon, ja ne ovat vuoroin kepeän koomisia, vuoroin yllättävänkin koskettavia. Kahden tunnnin mitta tuntuu vain hitusen liian pitkältä. Toisaalta taas elokuva lunastaa paikkansa mestariteoksena vasta viimeisen varttitunnin aikana, jolloin sentimentaalisuussäädin väännetään täysille. Tulos ei ole siirappia vaan koskettava päätös hienolle elokuvalle.

Elokuvan teemat ovat jälleen niitä perimmäisiä, eli uskaltamisen ja kohtalon pakeilla pyöritään taas. Onko tärkeää onnistua vai uskaltaa yrittää? Onko ihmisen – tai siis rotan – tarkoitus pysyä aina ennallaan vai onko muutos hyvästä? Opetukset eivät kuitenkaan särähdä korvaan.

Brad Bird ymmärtää selvästi sekä elokuvaa että animaatioelokuvaa. Ensimmäinen tulee esiin tavasta, jolla hän rakentaa huikeita kamera-ajoja niin toimintakohtauksiin kuin suvantopaikkoihinkin. Kiihkeän toiminnan esittämiseen ei tarvita sekavia salamaleikkauksia, vaikka ei hän niitäkään pelkää, jos tavoitteena on katsojan pään sekoittaminen.

Animaation arvostaminen taas näkyy siinä, kuinka Rottatouille hyödyntää vapauksiaan ja rajoituksiaan. Elokuvan lavasteet ovat jälleen askeleen lähempänä fotorealismia kuin aiemmissa Pixar-elokuvissa, mutta hahmot ovat edelleen karikatyyrejä. Niinpä ne säilyvät ilmeikkäämpinä kuin mitä todellisuutta matkivat vahanuket olisivat. Vaikuttavimpana esimerkkinä tyylikkäästä ylilyönnistä toimii über-antagonisti, ravintolakriitikko Anton Ego, jonka silkka silhuetti riittää herättämään kunnioitusta.

Yksinkertaisena ja kauniina esimerkkinä Rottatouillen elokuvallisista keinoista toimii kohtaus, jossa Remy yrittää opettaa veljeään arvostamaan makuja. Kun kulinaristirotta kuvailee ensin yhtä ja sitten toista makua, esitetään ne erilaisina ilotulituksina. Remyn maut ovat kirkkaita ja selkeitä, veljen haaleita ja nopeasti häviäviä. Synestesian käyttö makujen esittämiseen on simppeli mutta tehokas keksintö, eikä sitä voisi tehdä näin luontevasti kuin animaatiossa.

Varoituksen sanana vielä mainittakoon, että Rottatouillea ei kannata mennä katsomaan tyhjin vatsoin, tai ainakin kannattaa tehdä pöytävaraus jo etukäteen.

Arvio perustuu englanninkieliseen versioon.

Katso Rottatouillen traileri Kaistalta.

Katso ratatouillen valmistusohje Ideakeittiöstä.