Ruma ankanpoikanen ja MINÄ!

02.02.2007 07:36 | Johanna Siik

Hans Christian Andersenin tutun sadun päivittävät itseoikeutetusti tähän päivään tanskalaiset animaattorit. Sikäläinen A. Film –yhtiö on ottanut ruman ankanpoikasen tarinan kauniiseen käteen, lisännyt mukaan monta rottaa ja kanaa, vatsastapuhuja-kissan ja räpsyripsisen ankka-neidin. Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan aina riitä. Etenkin teattereihin tuotavalta animaatioelokuvalta on lupa odottaa nykyään muutakin kuin teknistä taitavuutta.

Ruma ankanpoikanen ja MINÄ! on matkatarina, jonka päähenkilö on tivolin maineeseen pyrkivä Ruttu-rotta. Paetessaan vainoajaansa, punk-henkistä Doorista ja tämän velipoikia, Ruttu törmää munaan, josta kuoriutuu ankkatarhan suojissa pyöreä ja pörröinen linnunpoikanen. Rumaksi nimettävä ”ankka” luulee Ruttua emokseen ja tarrautuu tähän kiinni lapsen antaumuksella. Ruma osoittautuu tanssiessaan yleisöä huvittavaksi ilmestykseksi, joten Ruttu päättää pistää kerralla rahoiksi ja tehdä bisnestä suojatillaan.

Tietokoneanimaatiossa voi joko pyrkiä luonnollisuuteen tai olla pyrkimättä. Jos valitaan Ruman ankanpoikasen tavoin liioitteleva ja pelkistetty tyyli, hahmojen on oltava itsessään huvittavia ja mielenkiintoisia. Ruman kohdalla tässä on onnistuttu osittain, mutta homma menee pieleen siinä vaiheessa, kun tajuaa nähneensä liki saman linnun erään amerikkalaisen animaatiofirman lyhärissä jo vuosia sitten. Linnunpoikasta ei ilmeisesti voida animoida kuin yhdellä tavalla tai sitten tekijöiltä on vain loppunut mielikuvitus.

Havainnon jälkeen koko elokuva tuntuu lainatavaralta, vaikkei sitä todellisuudessa olisikaan. Ruttu ei ole missään vaiheessa erityisen mielenkiintoinen tai sympaattinen rotta, eikä Ruman maailmaa järisyttävä Essi-ankkakaan rintavarustuksineen jaksa hätkähdyttää. Ainoastaan tivolissa kohdattava Einari-kissa on ihan hilpeä hahmo puhuvan sukkanukkensa kera, mutta tämäkin parivaljakko jää pelkäksi statistiksi, kun Ruttu ja Ruma pohtivat monimutkaista isä-poika-suhdettaan.

Animaation suurin ongelma tuntuu olevan, ettei sitä tehtäessä ole osattu päättää, suunnatako tarina lapsille vai aikuisille. Tietysti useimpiin animoituihin tarinoihin pyritään nykyään liittämään hieman jotain jokaiselle, mutta Ruma ankanpoikanen ja MINÄ! on kerrottu aliarvioivalla tavalla aikuisen näkökulmasta ja aika rajusti lapsen silmin katsottuna. Loppuun on esimerkiksi rakennettu kummallinen ja turha antikliimaksi Ruttu-rotalle, vaikka tarinan varsinainen ideahan on se ruman ja kömpelön taapertajan muuttuminen sulavaksi linnuksi. Suomalainen jälkiäänitystäkään ei ole erityisen onnistunut. Näyttelijöiden suoritukset eivät tunnu istuvan lainkaan hahmoihin ja huutamista on kertakaikkisen liikaa.

The Ugly Duckling and ME!
Ranska/Saksa/Irlanti/Britannia/Tanska 2006

Ohjaus Michael Hegner ja Karsten Kiilerich
Käsikirjoitus Mark Hodkinson H.C. Andersenin sadun pohjalta
Suomalaisina ääninä Jukka Rasila (Ruttu), Tuuli Inkinen (Ruma pienenä), Jon-Jon Geitel (Ruma), Riitta Havukainen (Dooris), Krista Kosonen (Essi)

90 min
K7