Salamaseepra

Salamaseepra on elokuva unelmista ja itseensä uskomisesta. Seepra haluaa olla kilpahevonen, tyttö haluaa ratsastaa ja isä haluaa suojella perhettään. Ja jokainen täysjärkinen katsoja – paitsi ne mahdolliset tyttökatsojat jotka eivät heppahöperyydeltään näe seepraa raidoilta – haluaa nelistää pikaravia ulos katsomosta.

Elokuvallisesti Salamaseepra on kuin Seabiscuitin ja Baben pakkoastutuksen tuloksena syntynyt luonnonoikku. Se on niin laskelmoidun hellyttävä eläinelokuva, että se saa aikuiskatsojat ilmoittautumaan vapaaehtoistyöhön liimatehtaalle, ja se on niin sitä itseään, että nuorinkin katsoja tunnistaa kankaalla nähdyn siksi samaksi mikä tervehtii ponnistuksen jälkeen potan pohjalta.

Kaikessa jonninjoutavuudessaan elokuva sisältää merkillisiä sisällöllisiä viestejä. Esimerkiksi sen, että seepra on onnellisimmillaan, kun se huvittaa ihmisiä raviradalla. Kun seuraavan kerran luontodokumentissa leijona tappaa seepran, kyynelehdin enää ilosta vapaana kuolleen luontokappaleen puolesta. Leijonan syömän seepran mielikuvituskollega kun joutuu juoksemaan ravia Amerikan Vermossa.

Sydäntä raastaa, kun aikuiskriitikko haukkuu lastenelokuvia. Ne on tehty lapsille ja se mikä ei huvita aikuista saattaa hyvin huvittaa lasta. Ei Salamaseepran tapauksessa.

Teksti: Henrik Laine / Nöjesguiden