Silent Hill
Tietokone- ja konsolipeleihin perustuviin elokuviin tulee aina suhtautuneeksi epäillen. Jos niiden pääosassa ei ole kävelevä pumpattu barbara (Lara Croft: Tomb Raider), niin toteutus on niin pahasti pielessä, että peliteollisuuden puolesta surettaa (Resident Evil, Doom). Silent Hill –pelisarja hoidetaan valkokankaalle hieman toisella tapaa ja kohtuullisen onnistuneesti.
Silent Hill herätti paljon puhetta tuotantoprosessinsa aikana. Kyseessä on suosittuun pelisarjaan perustuva elokuva, joka yhdistää sarjan eri osien juonirakenteita keskenään. Elokuvaksi Silent Hill on tyylikäs, omillaan pärjäävä tapaus, mutta sen katsominen vaatii tavallista kauhuelokuvaa enemmän viitseliäisyyttä juuri siksi, että tekijät ovat olettaneet peruskatsojan olevan tuttu pelimaailman kanssa.
Tapahtumat käynnistyvät, kun Rosen (Radha Mitchell) tyttären Sharonin (Jodelle Ferland) unissakävely aiheuttaa tytölle hengenvaarallisen tilanteen. Sharon huutaa unissaan Silent Hill –kaupungin nimeä ja pian Rose on matkalla nimettyyn paikkaan Sharonin kera salaa mieheltään. Matkanteko aiheuttaa epäilyksiä naispoliisi Cybil Bennettissä (Laurie Holden), joka lähtee seuraamaan äitiä ja tytärtä. Onnettomuus liukkaalla tiellä johtaa Sharonin katoamiseen ja pian Rose harhailee Cybilin kanssa sumun saartamassa kaupungissa, jossa vallitsee useampi kuin yksi todellisuuden taso.
Silent Hill on kokemuksena mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa musiikki ja äänitehosteet luovat suuren osan tunnelmasta. Musiikista vastaa Silent Hill –pelien äänimaailman luonut Akira Yamaoka. Luotu pelon tunne perustuu odottamiseen ja odotuksiin aivan kuten vanhanaikaisessa jännityselokuvassa. Mutta jos tunnelma toimiikin, niin tarinankuljetuksessa juututaan usein ihailemaan siirtymisiä todellisuudesta toiseen. Samoin useat peleistä napatut elementit ilmestyvät ikään kuin tyhjästä, ja vaikka tyrmääviä ilmiasultaan ovatkin, kaipaa shokkikohtauksen jälkeen väistämättä jotain selitystä. Kun selityksiä loppupuolella seuraa, on olo kuin huijatulla niiden yksinkertaisuuden takia.
Perinteinen kauhuelokuva Silent Hill ei ole, vaan se muistuttaa useissa kohdissa David Lynchin töitä sekä Tarsemin vuonna 2000 ohjaamaa The Cell –elokuvaa. Lynchin Lost Highwaysta (1997) ja Mullholland Drivesta (2001) on lainattu jännitteinen kahden maailman tunnelma, joka lopussa sovitellaan melko viitteellisesti. The Cell lainaa Silent Hillille monin paikoin visuaalisia ratkaisujaan, kuten lihaksi tulevan, valtavaa sapeliaan heiluttelevan Pyramidipään ilmiasun. Tai miten päin asia lieneekään, sillä ensimmäinen Silent Hill -peli julkaistiin 1999.
Silent Hillin tuotantoprosessin käynnistyessä käsittelyssä oli käsikirjoitus, jossa ei ollut lainkaan mieshenkilöitä. Ohjaaja Christophe Gans lähetti kirjoituksen takaisin ja vaati mukaan kaksilahkeisia. Sharonin isän Christopherin rooli, jonka Sean Bean vakaasti näyttelee, on siis kirjoitettu mukaan viimeiseksi ja sen huomaa. Sekä Christopher että häntä avittava poliisimies jäävät vähän eksyksiin oman tarinalinjansa kanssa, vaikka sen tapahtumat ovatkin loogisia perheensä kadottaneelle miehelle. Elokuvan naiset taas suoriutuvat rooleistaan kuten pitääkin: päänsä tosipaikan tullen kylmänä pitäen tinkimättä lainkaan perinteisistä naisiin liitetyistä pelon ilmaisuista.
Elokuvan viimeinen kohtaus on pakollisen loppurymistelyn jälkeen eteerisen kaunis, joten loppuun asti kannattaa hajanaisen paketin kanssa sinnitellä. Mutta tarinan auki jättäminen on aina riskialtista. Kärsivälliset katsojat voivat nauttia tarkasti luodusta lavastuksesta, puvustuksesta ja äänimaailmasta, mutta perinteistä säikyttelyä odottava tulee pettymään. Ehkäpä siksi elokuvasta jää kaikesta huolimatta toisen katsomiskerran nälkä.
Silent Hill
Kanada/Japani/USA/Ranska 2006
Ohjaus Christophe Gans
Käsikirjoitus Roger Avary
Pääosissa Radha Mitchell (Rose Da Silva), Laurie Holden (Cybil Bennett), Sean Bean (Christopher Da Silva), Deborah Kara Unger (Dahlia Gillespie), Jodelle Ferland (Sharon Da Silva/Alessa Gillespie)
Kesto 128 min
