Sodankylän 22. elokuvajuhlat

29.06.2007 22:29 Olli Sulopuisto

Abbas KiarostamiKenties on täysin loogista, että Sodankylässä järjestetään kovatasoinen art house -elokuvan festivaali. Mitä muuta Lapissa voisi muka tehdä, kun aurinko ei laske koko kesänä ja lähimmälle rautatieasemalle on yli kahden tunnin matka?

Nyt 22. kertaa järjestetty Midnight Sun Festival teki tänä vuonna yleisöennätyksen. Mikä heidät sinne houkutti? Kenties läpi yön kestävät näytökset, mahdollisuus nähdä leffoja joita ei näe missään muualla tai taide-elokuvan kovaa kansainvälistä kärkeä edustavat vieraat. Varmaa on se, että kyseessä todellakin on ”ainutlaatuinen kokemus”, kuten festivaalin järjestejät niin mieluusti markkinoinnissaan muistuttavat.

Kaista tarjoaa kolmiosaisen katsauksen Sodankylän tarjontaan. Ensin esittelyssä on Abbas Kiarostami, usean vuoden odotuksen jälkeen vieraaksi saatu ohjaaja. Sitten keskitytään festivaalin loppuunmyydyimpään osuuteen eli livenä säestettyihin mykkäelokuviin. Paketin päätteeksi on tarjolla kasa kohtauksia keskikesän kahjoimmasta elokuvajuhlasta.

Abbasin aurinkolasit

Festivaalin ykkösvieras oli minimalistisilla elokuvillaan mainetta kahminut Abbas Kiarostami. Iranilaisesta ohjaajasta tuli arthouse-maailman tähti sen jälkeen, kun hänet palkittiin Cannesin Kultaisella palmulla vuonna 1997 elokuvasta Kirsikan tuoksu.

Sodankylässä nähtiin varsin kattava retrospektiivi Kiarostamin elokuvista. Näin niistä kolme. Keskiviikkona nähty Where is the friend’s house? on kertomus koulupojasta, joka yrittää palauttaa kaverinsa koulukirjaa, mutta ei löydä millään tämän kotia.

Juonikuvaus kuulostaa mitättömältä, mikä johtunee siitä, että juoni on Kiarostamin elokuvissa toissijainen tekijä. Häntä kiinnostavat ennen kaikkea ihmiset. Uusimmista filmeistä on kaavittu pois tarinan rippeetkin ja jäljelle pelkästään ihmisten kasvot.

Ennen kuin And the Life Goes On pyörähti käyntiin teltassa torstaina, Peter von Bagh tuli esittelemään ohjaajavieraan. ”No niin, tätä hetkeä on odotettu kohtalaisen pitkään. Abbas Kiarostami kohtaa ensimmäistä kertaa suomalaisen yleisön”, hän sanoi.

Aurinkolaseja koko festivaalin ajan niin sisällä kuin ulkonakin käyttäneen Kiarostamin vastaus oli lyhyt. ”Olen iloinen, että pääsin tänne kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen”, tulkin välityksellä puhunut ohjaaja totesi ja poistui takavasemmalle. Von Bagh palasi vielä lavalle virne naamallaan. ”Mä huomautan muuten, että tämä on mun mielestä maailman paras elokuva”, hän sanoi.

Millainen tämä maailman paras elokuva sitten on? Se on maanjäristyksen jälkimainingeissa kuvattu road movie, jonka päähenkilöt yrittävät päästä toiseen kaupunkiin etsimään Where is the friend’s housen pääosassa esiintynyttä poikaa. Dokumentin ja metaelokuvan piirteitä sekoittavan elokuvan mielenpainuvimmassa kohtauksessa sankareidemme yhyttämä vanhus vie parivaljakon katsomaan maanjäristyksestä selvinnyttä kotiaan. Ääniraidalla kuulemme miehen kuitenkin selittävän, että todellisuudessa tämä ei ole hänen talonsa, vaan filmiryhmä käski hänen tulla tänne ja sanoa näin.

Kiarostami-kokemukseni huipentui samana iltana näytettyyn Kirsikan makuun, joka oli koko festivaalin kammottavin puolitoistatuntinen. Siitä on karsittu nimittäin juonen lisäksi myös lähes kaikki elokuvallisen piirteet. Tarjolla on vain lähikuvia niitä näitä filosofoivista miehistä ja julmetun pitkiä otoksia, joissa auto ajelee ees ja taas mutkaisella tiellä.

Tarina sai kuitenkin yllättävän epilogin. Ohjaaja oli pressitilaisuudessa kertonut pyrkivänsä jatkuvasti pienieleisempään ilmaisuun ja varmemmaksi vakuudeksi hän oli näyttänyt seuraavana aamuna reilun varttitunnin mittaisen lyhytelokuvan, jossa kananmunia huuhtoutuu mereen (en keksi tätä päästäni). Olin siis päättänyt inhota hänen uutta tuotantoaan, kunnes satuin myöhemmin näkemään Cannesin juhlavuoden Chacun son cinema -potpuriin kuvatun lyhärin. Se oli yksinkertainen, dialogiton, juoneton ja kaunis kuin mikä. Hankala veikko, tämä Kiarostami.

Mahtavat mykkäelokuvat

Jonottamassa SodankylässäSodankylän suurin elokuvateatteri on paikallisen koulun pihalle pystytetty sirkusteltta, jossa näytetyt livenä säestetyt mykkäleffat ovat festivaalin suosituinta antia. Tänä vuonna näytettiin Dziga Vertovin kokeellinen dokumentti Yhdestoista vuosi, Harold Lloydin tähdittämä komedia Safety Last sekä pasifistinen melodraama ensimmäisestä maailmansodasta, King Vidorin ohjaama The Big Parade.

Torstaina oli tarjolla erikoisen festivaalin kenties erikoisin yhdistelmä, kun joukko naiseksi pukeutuneita miehiä paukutti siivousvälineitä neuvostodokkarin tahtiin. Neuvostoliittolaisen elokuvan suuriin nimiin kuuluneen Dziga Vertovin Yhdestoista vuosi oli joko ylistyslaulu sosialismille tai sen nerokas kritiikki. Vipuvarsipornoa muistuttaneet kuvat koneista pumppaamassa, sähköpylväistä ja uurastavista työläisistä saivat Cleaning Womenilta kunnon kyytiä.

Yhtye säesti elokuvaa normaalia soundiaan metallisemmalla tyylillä, joka mukaili valkonkaan tapahtumia vain suurpiirteisesti. Yhtä YUP-henkistä hassuttelua lukuunottamatta soundtrack koostui raskaan kuuloisesta riffittelystä, jonka intensiteetti vuoroin voimistui, vuoroin vaimeni. Lähes satavuotiaan elokuvan ja 2000-luvun pyykkitelinehevin välillä vallitsi perustavanlaatuinen anakronismi, mutta juuri siksi kyseessä oli valloittava ja taatusti ainutlaatuinen leffakokemus.

Lisää siivouskokemuksia löydät Kaistalta Cleaning Womenin haastattelusta.

* * *

Perjantaina näytettiin Harold Lloydin slapstick-hassuttelu Safety Last. Sen säestys oli mykkäkolmikon perinteisin ja siksi vähiten kiinnostava. Valkokankaan tapahtumia tarkkaan seuraillut Prima Vista Social Club korosti vauhtia vauhdilla ja töräyteltiinpä välillä kazoo-pilliinkin. Toisaalta niinpä Lloydin elokuvassakin korostuivat klassisen Hollywoodin kaikista klassisimmat piirteet: kaikenkattavaa lempeä, yksinkertaisia naisia ja tyhmiä poliiseja. Puuttumaan jäi vain banaaninkuori.

* * *

Lauantain esitys haki jälleen voimaa eriparisesta yhdistelmästä. Elokuva oli King Vidorin yli kaksituntinen sotamelodraama The Big Parade, jota säesti pianolla yksi mies, Prima Vista Social Clubin pääjehu Neil Brand.

Yhdistelmä oli yllättävän toimiva. Kenties yhteen soittimeen rajoittunut äänimaailma sai voimaa juuri soittimen rajoituksesta, sillä ylenpalttisten kuvien täyttäminen ylenpalttisella musiikilla olisi voinut viedä hengen molemmilta. Piano tuotti itse soundtrackin lisäksi myös sodan äänet ja toimi yllättävän hyvin niin konekiväärinä kuin tykistökeskityksenäkin.

Itse vuodelta 1925 peräisin oleva elokuva on kuvaus miehestä, joka lähtee sotaan epäröiden, innostuu siitä mutta tajuaa lopulta kaiken turhuuden. Eeppisen tarinan päätös on samaan aikaan traaginen ja toiveikas.

Silmänräpäyksiä Sodankylästä

Ihmisen fysiologialle ei voi olla hyväksi toljottaa elokuvia yöt pääksytysten. Siitä todisti ainakin kolmelta aamuyöllä näytetyn Scott Walker -dokumentin aikana teatterista kuulunut pehmeä kuorsaus.

* * *

Peter von BaghJos eurooppalaisilta festivaaleilta palkintoja kahmineiden elokuvien perusteella voi päätellä mitään juryjen mieltymyksistä, se on tämä: elämä on kurjaa.

Venetsiassa palkittu Still Life kertoo siitä, kuinka Kolmen kanjonin suurpato tuhoaa elämiä ja mitä pienet ihmiset sille mahtavat. Cannesin käsikirjoituspalkinnon plokannut Edge of Heaven on kulttuurien törmäyksestä kertova draama, jonka saksalaiset ja turkkilaiset päähenkilöt tuhoavat elämiään vahingossa ja tarkoituksella. Molemmissa elokuvissa on sentään toiveikkaat loput.

Berliinissä voiton vienyt Tuya’s Marriage sen sijaan tekee parhaansa vakuuttaakseen katsojat siitä, että mongolien elämä on kurjaa ja nykyaika tuhoaa heidät. Toivottomasta tilanteesta alkava tarina vaikuttaa jo suuntaavan kohti valoa, kunnes paljastuu, että lopussa kaikki on yhtä huonosti kuin alussa.

* * *

Koska Sodankylästä on pitkä matka sivistyksen pariin, en ehtinyt nähdä sunnuntaina yhtikäs mitään. Niinpä viimeiseksi valkokangaskokemuksekseni jäi Giuseppe ”Bernardon veli” BertoluccinBerlinguer, jonka pääosassa Roberto Benigni suolti hävyttömyyksiä minkä vain fyysiseltä komedialta ehti.

Elokuvan suomenkielinen tekstitys vain toimi miten sattui ja katosi lopulta kokonaan. Jätin italiankielisen rivoilufarssin pyörimään teatteriin ja häivyin Sodankylän yöhön.

Kuvat Tomi Knuutila, Marjukka Parkkinen, Santeri Happonen, Olli Sulopuisto