Steve Carellin ja Channing Tatumin Foxcatcher on 1970-luvun tyyliin tehty hieno urheiludraama

07.01.2015 17:51 | Aki Lehti

FoxcatcherEnsi-ilta: 9.1.2015
Alkuperäisnimi: Foxcatcher
Ohjaaja: Bennett Miller
Käsikirjoittaja: E. Max Frye & Dan Futterman
Pääosissa: Steve Carell, Channing Tatum, Mark Ruffalo & Vanessa Redgrave
Pituus: 135 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Eksentrinen miljonääri valmentaa olympiakultaa voittaneita painijaveljeksiä
Arvostelija: Aki Lehti

4/5

Bennett Miller on ohjannut uransa parhaan elokuvan. Foxcatcher on omaperäinen, traaginen ja omituinen tositapahtumiin perustuva kertomus, jota olisi keksittynä vaikea uskoa todeksi.

Channing Tatum on Mark Schultz, vuoden 1984 olympialaisissa kultaa voittanut painija, joka ei oikein tiedä mitä tehdä jatkossa urallaan tai elämällään. Rahaa miehellä ei ole, painitaitoja sitten senkin edestä. Markin elämän tärkein ihminen on hänen isoveljensä, Mark Ruffalon esittämä Dave Schultz, painija ja olympiavoittaja hänkin. Niin läheisiä kuin he ovatkin, niin nuorempi Schultz on aina elänyt isoveljensä varjossa. Isän häivyttyä maisemista vanhempi veli on ottanut kasvattajan ja vanhemman roolin.

Rakkaus on molemminpuolista. Silti Mark tahtoo todistaa olevansa parempi painija ja pärjäävänsä omillaan. Tähän tarjoutuu tilaisuus yhden Yhdysvaltain rikkaimmista miehistä ottaessa häneen yhteyttä. Steve Carellin esittämä John du Pont tarjoaa painijalle mahdollisuuden asua ja harjoitella palatsia muistuttavalla tilallaan. Tiedossa on myös suuri rahallinen korvaus. Du Pont rakastaa painia, ja vaikka hän ei siitä kaikkea ymmärräkään, niin hänen yhtenä vaatimuksenaan on toimia Markin ja tämän kasaaman Foxcatcher-joukkueen valmentajana. Tavoitteena on harjoitella du Pontin viimeisen päälle rakennetuissa harjoitustiloissa vuoden 1988 Soulin olympialaisia varten.

Du Pont korvaa isoveljen Markin isähahmona, mutta jokin tuntuu olevan alusta asti pielessä. Omituinen ja jopa sekopäinen du Pont alkaa Markin luottamuksen voitettuaan tuhota tämän psyykettä ja itsetuntoa niin huumeilla kuin älykkäällä psykologisella kieroilullaan. Du Pont ottaa siipiensä alle veljistä heikomman ja helpommin manipuloitavissa olevan, koska tietää näin saavansa lopulta myös määrätietoisemman Daven tiiminsä. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka lopulta johtaa tragediaan.

Foxcatcher

Foxcatcher voi kuulostaa perinteiseltä urheiluelokuvalta, mutta on kaikkea muuta. Se on tositarina painista, omituisista ihmisistä, karmivista tapahtumista ja isähahmon kaipuusta.     

Kepeitä rooleja ja komediaa yleensä tekevän Steve Carellin du Pontissa on heti ensimmäisestä kohtauksesta asti jotain pelottavaa, suorastaan karmivaa, vaikka tarinan lopputulemaa ei tietäisikään. Du Pont on lähellä sarjakuvahahmoa, mutta näyttelijä onnistuu tekemään eksentrisestä miehestä oikean ihmisen. Steve Carellia voisi kritisoida yhdestä ilmeestä, eleettömyydestä, jolla hän vetää suurimman osan roolista läpi, mutta juuri siinä piilee koko homman juju.

Du Pontista ei helpolla ota selvää mikä hän on miehiään. Ainakin hän on yksinäinen, ylpeä ja rikas kusipää, jonka yksi harvoista keinoista ilmaista tunteitaan on painivalmennus. Hän hokee olevansa patriootti ja urheilumenestyksen olevan umpiamerikkalaista, mutta todellinen syy miehisestä ähellyksestä intoiluun on se, että du Pontin nipottava ja pikkusieluinen äiti (Vanessa Redgrave) ei voi sietää lajia.

Channing Tatum tekee Mark Schultzista modernin luolamiehen. Apinan lailla laahustavan painijan yksinkertaisuutta alleviivataan vähän liikaa. Vähemmälläkin tulisi selväksi, ettei häntä ole tarkoitettu tähän maailmaan yksin. Ilman veljeään, valmentajaa tai painikavereitaan lihaskimppu ei pysty kuin istumaan yksin kotona ja syömään pussinuudeleita. Silti kyseessä on Tatumin hienoin rooli, josta hän onneksi onnistuu löytämään lisää nyansseja elokuvan edetessä. Näyttelijä tuo hyväksyntää hakevaan hahmoon myös sopivasti surumielisyyttä.

Foxcatcher

Mark Ruffalo fiksumpana veljenä taitaa luonnostaan olla kolmikon paras näyttelijä. Daven rooli ei vaadi niin paljoa kuin kahden muun pääosanesittäjän. Ruffalon hahmon tuntema häpeä hänen lopulta liittyessään Foxcatcher-tiimiin du Pontin iskiessä tarpeeksi taaloja tiskiin on mahtavaa katsottavaa. Asiaa ei alleviivata, mutta Ruffalon silmät kertovat kaiken. Hänen rakkautensa veljeään kohtaan tuntuu todelliselta. Miesten kasvojenpiirteissä ei ole mitään samaa, mutta he ovat veljeksiä, sitä ei epäile hetkeäkään.

Harmaan sävyjä täynnä olevat kuvat muistuttavat yhdestä amerikkalaisen elokuvan hienoimmista vuosikymmenistä. Leffan verkkaisuus on positiivisella tavalla täyttä 1970-lukua. Ohjaaja Bennett Millerillä ei ole kiire mihinkään, vaan hän luottaa katsojan älykkyyteen ja kärsivällisyyteen. Millerin vuoden 2011 Moneyball-elokuva ei yltänyt edeltäjänsä Capoten tasolle, mutta viimeistään nyt hän on löytänyt oman tyylinsä. Siinä on jotain samaa kuin tämän hetken tärkeimmän amerikkalaisen ohjaajan Paul Thomas Anderssonin töissä, mutta helpommin omaksuttavassa muodossa. Jonkun muun ohjaajan käsissä Foxcatcher olisi voinut liukua lähemmäs komediaa, mutta Miller ei moiseen sorru. Elokuva ei missään tapauksessa ole vaikea tai sen suurempaa taidetta, mutta laittaa yleisönsä pohtimaan ihmisen omituista mieltä, haluja, tavoitteita, hulluutta ja heidän tekojensa motiiveja selittämättä yhtään mitään liikaa.

SPOILERIVAROITUS JOS ELOKUVAN KERTOMA OIKEA TARINA EI OLE TUTTU!

Foxcatcher täytyy katsoa toistamiseen saadakseen siitä kaiken irti. Ensimmäisellä kerralla huomion vie Carellin du Pont kaikessa kahjoudessaan. Vanhemman veljen ampumalla murhaava miljonääri on hirviö, mutta surullista hahmoa kohtaan ei voi olla tuntematta myötätuntoa.

PlusMiinusNolla

+ Ei aliarvioi katsojaa
+ Kaikki kolme pääosanesittäjää

Muropaketin uusimmat