Arvostelu: Steve Jobs on kunnianhimoinen elämäkertaelokuva
Ensi-ilta: 22.01.2016.
Alkuperäisnimi: Steve Jobs
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Aaron Sorkin
Pääosissa: Michael Fassbender, Kate Winslet, Seth Rogen, Jeff Daniels, Katherine Waterston, Michael Stuhlbarg
Pituus: 122 min
Ikäraja: K7
Idea: Steve Jobs puhuu paljon
Arvostelija: Aki Lehti
Danny Boylen ohjaama Steve Jobs -henkilökuva rikkoo piristävästi elämäkertaelokuvien perinteistä rakennetta, jossa päähahmon tarina käydään läpi kronologisesti lapsuudesta kuolemaan.
Steve Jobs keskittyy vain kolmeen eri hetkeen Jobsin elämän varrelta. Kohtaukset näyttävät minuutit ennen suuria lanseeraustilauksia, tärkeitä tapahtumia hänen elämässään. Ennen lavalle astumista kamera seuraa kulissien takana lähes reaaliajassa hektisesti höpöttävää Jobsia, hänen kollegoitaan ja läheisiään. Toteutustapa on kunnianhimoinen, enemmän sukua teatteriesitykselle kuin perinteiselle elokuvalle. Michael Fassbender ja Kate Winslet ovat ansaitusti Oscar-ehdokkaina suorituksistaan pääosissa, Boyle on rauhoittanut tyyliään elokuvan vaatimalla tavalla ja käsikirjoitus on niin Aaron Sorkinia kuin vain olla ja voi. Silti Steve Jobs on kaukana mestariteoksesta.
Tapaamme Fassbenderin esittämän visionäärin ensimmäisen kerran vuonna 1984 Macintoshin lanseeraustilaisuudessa. Toinen akti sijoittuu vuoteen 1988, jolloin Jobs esittelee NEXT-tietokoneensa, useampi vuosi sen jälkeen kun hän sai kenkää Applelta. Finaali tapahtuu vuonna 1998 miehen palattua firman palvelukseen. Jobs on juuri astumassa lavalle iMacin kanssa.
Jokainen kohtaus alkaa noin 40 minuuttia ennen lanseerauksia ja kaikissa niissä ovat läsnä Jobsin lisäksi samat henkilöt – markkinointipäällikö Joanna Hoffman (Kate Winslet), Applen toinen perustaja Steve Wozniak (Seth Rogen), systeemikehittäjä Andy Hertzfeld (Michael Stuhlbarg), Applen toimitusjohtaja John Sculley (Jeff Daniels), Jobsin lapsen äiti Chrisann Brennan (Katherine Waterston) ja hänen tyttärensä Lisa, jota näyttelevät eri ikäisenä Makenzie Moss, Ripley Sobo ja Perla Haney-Jardine.
Elokuvasta nauttii huomattavasti enemmän, jos tietää etukäteen edes auttavasti keitä nämä ihmiset ovat.
Steve Jobs vaatii katsojalta tietämystä Steve Jobsista, liikaakin. Jos mies tai firmansa tuotteet eivät ole aiemminkaan kiinnostaneet, niin elokuvasta on hankala nauttia. Hyvistä näyttelijänsuorituksista on vaikea saada iloa, jos ei tiedä mistä hahmot höpöttävät. Itse en ole koskaan ymmärtänyt Jobs-palvontaa, mutta ilmiönä se on erittäin kiinnostava. Omasta taloudestani löytyy muutama Apple-laite, mutta ne ovat vain elektroniikkaa siinä missä minkä tahansa muunkin firman tuotteet.
Apple-historiansa tuntevat huomaavat varmasti saman tien virheitä. Miksi esimerkiksi Hoffman olisi paikalla vuonna 1998? Hän ei ollut enää firman palveluksesa kun iMac esiteltiin.
Se ja muut tietoiset virheet eivät haittaa, sillä elokuvan tarkoitus ei ole näyttää lanseeraustilaisuuksia mahdollisimman realistisesti, vaan kertoa näiden tärkeiden hahmojen avulla millainen ihminen Steve Jobs oli. He haastavat ja auttavat häntä ja sanovat rumat asiat suoraan. Jobs osasi olla myös kunnon kusipää, jonka elokuva onneksi tuo myös esille.
Menestys on ihmissuhteita tärkeämpää.
Steve Jobs on vain hetkittäin ohjaajansa Danny Boylen elokuva. Sen tunnistaa käsikirjoittaja Aaron Sorkinin tekeleeksi välittömästi kun henkilöt avaavat suunsa. Oma ääni ja tyyli ovat tietysti positiivisia asioita, mutta tällä kertaa Sorkinin käsikirjoitus tahtoo jyrätä kaiken alleen. Näyttelijät on pakotettu suoltamaan hänen dialogiaan hirvittävällä nopeudella. Keskustelut ovat kuin konekivääritulitusta, älykköpälpätystä, jonka taso heittelee äärilaidasta toiseen. Loputon puhe vie mukanaan, taitavien näyttelijöiden saadessa hetkittäin triviaalitkin asiat vaikuttamaan tärkeiltä. Dialogi on aitoa, juuri oikean kuuloista. Tuolla tavalla Jobs varmasti sanoi, katsoja ajattelee.
Seuraavana hetkenä Sorkin kuitenkin laittaa hahmot papattamaan tyylillä, joka kuulostaa pelkästään leffadialogilta, kirjoittamalla kirjoitetulta sanailulta. Ei kukaan puhu tuolla tavalla. Illuusio särkyy.
Sorkinin tekstissä kaikki asiat ovat tärkeitä, niin tärkeitä, alleviivatusti. Jokainen pikkujuttu on maailman merkittävin, kerta toisensa jälkeen. Tietokoneiden pienet tekniset yksityiskohdat ja Jobsin tytär asetetaan samalle viivalle. Jokainen juttu vaikuttaa Jobsiin samalla tavalla.
Fassbender ei ulkoisesti muistuta Jobsia juuri lainkaan, joka vain korostaa elokuvantekijöiden päätöstä esittää omat tulkintansa tapahtumista. Välillä vastenmielinen mies saa katsojien sympatiat puolelleen. Mielikuvitusversio tai ei, Fassbender tekee loistavaa työtä ja Oscar-ehdokkuus on ansaittu.
Myös Kate Winslet onnistuu roolissaan. Hän tekee Hoffmanista oikean ihmisen. Golden Globe -palkinnon jo voittaneen ja myös Oscar-ehdokkuuden saaneen naisen aksentti on kerännyt kehuja, mutta myös kritiikkiä. Miltä Armeniassa syntyneen, Puolassa nuorena asuneen ja venäjää äidinkielenään puhuvien sukulaisten ympäröimänä kasvaneen, jo pidemmän aikaa Yhdysvalloissa asuneen ihmisen englannin sitten pitäisi kuulostaa? Ei aavistustakaan. Omaan korvaani se ei ainakaan särähtänyt.
Steve Jobs on rakenteeltaan piristävän erilainen elokuva, joka kuitenkin kompastuu käsikirjoittajansa liialliseen näppäryyteen. Hetkittäin tuntuu siltä, kuin katsoisi Sorkinin tavaramerkeille vinoilevaa parodiaa.
PlusMiinusNolla:
+ Fassbender ja Winslett
– Seth Rogen yrittää jälleen olla oikea näyttelijä, mutta on vain Seth Rogen
0 Aukeaa parhaiten Apple- ja Jobs-faneille, mutta heille elokuva onkin suunnattu