Superhero Movie (**)

Tunnustetaan heti alkuun, etten ole koskaan voinut sietää Scary Movien kaltaisia pissa-kakkakavalkadeja, jotka aliarvioivat naurunnälkäisiä katsojia tylsämielisellä huumorillaan. Muutaman viikon takaista Mitäs me spartalaisia suorastaan inhosin. Craig Mazinin ohjaamasta Superhero Moviesta kuitenkin pidin – melkein.

Kuten nimestä voi tyhminkin räkäjarkko päätellä, irvailee Superhero Movie trikoosankareista kertoville elokuville. Samalla heilutellaan keskisormea Tom Cruiselle, iPod-hysterialle, Stephen Hawkingille, Dalai Lamalle ja lukuisille muille aiheille ja henkilöille, joilla ei periaatteessa ole mitään tekemistä leffan juonen kanssa. Vaan väliäkö tuolla, tällaiset parodiahupailut kun ovat aina olleet konseptiltaan sketsikimara, jossa tarinan punainen lanka voi hukkuu helposti vitsien kiilatessa edelle.

Superhero Movien pääosassa nähdään sudenkorennolta voimansa saanut nörtti, mutta muuten tekijät ovat ryövänneet elokuvallensa kehykset Sam Raimin ensimmäisestä Spider-Manista. Toki hommaa on maustettu myös muilla supersankarielokuvilla (mm. X-Men, Batman ja Ihmeneloset) ja parhaimmillaan lajityypin kliseistä on saatu kohtalaisen osuvaa naljailua aikaan. Esimerkiksi Sudenkorennon ja Ihmenelosten Liekin väittely siitä, kumpi saa valvoa kaupunkia synkeänä gargoylen selästä käsin, saa suun hymyyn.

Vastaavaa genrekomiikkaa olisi voinut kuitenkin viljellä vielä paljon enemmänkin, sillä nyt elokuva koostuu nimeensä nähden liikaa erilaisista kolhimisgageista, kakkahuumorista ja Mies ja alaston ase -henkisistä puujalkavitseistä. Vaikka tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja osa kymmenistä vitseistä on jopa ihan hauskoja, voi Superhero Movien luokitella katselukelpoiseksi komediaksi vain koska sen viimeaikaiset kilpakumppanit ovat olleet niin luokattoman huonoja. Edes Leslie Nielsen ei saa elokuvan parodiaa puhkeamaan kunnolla kukkaan, vaikka 82-vuotiaan herran kohtaukset Superhero Movien parhaaseen antiin lukeutuvatkin.

Mitään ennennäkemätöntä Superhero Movie ei kykene tarjoilemaan, mutta parin kaljan kanssa nautittuna elokuva auttaa nollaamaan aivot ihan kiitettävällä teholla. Muutamassa kohtauksessa katsoja huomaa jopa nauravansa ääneen. Jotain tekijätiimi on siis tehnyt oikein, vaikka napakymppi nyt jäikin haaveeksi. Enemmänkin aiheesta olisi voinut saada irti, ja niinpä Pixarin Ihmeperhe edustaa edelleen supersankariparodioiden kirkkainta kärkeä. Nähtäväksi jää, miten kesällä ensi-iltansa saava Will Smithin eräänlaisesta ”anti-Teräsmiehestä” kertova Hancock pärjää tässä kilpailussa.