Syväkatsaus Mad Max -elokuvasarjaan: australialainen unelma jatkuu Fury Roadilla

Perjantaina ensi-iltansa saava Mad Max: Fury Road on yksi kuluvan vuoden odotetuimpia ja kiinnostavimpia leffahankkeita. Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen australialaislähtöinen postapokalyptinen western jatkuu osin uuden sukupolven voimin, mutta tutussa ohjauksessa.

Ainakin trailerien perusteella elokuvasarjan kerrontaa on onnistuttu päivittämään varsin raikkaalla tavalla, mutta mistä tämä aavikoilla käytävä maailmanlopun näytelmä on lähtenyt liikkeelle? Mikä sai maailman raiteiltaan ja Maxin niin harmistumaan?

Uutta elokuvaa odotellessa on hyvä käydä läpi Mad Maxin historia.

Kaikki tuntevat Asfalttisoturin ja Ukkosmyrskyn. Vuonna 1981 julkaistu Asfalttisoturi on 80-luvun tunnetuimpia leffoja ja innokkaimpien mielestä vuosikymmenen parhaimmistoa. Riutuneen aavikkomaailman kuvaus ja nuoren Mel Gibsonin kärsivä, mutta määrätietoinen katse. Loppumattomat tiet ja tuunattujen metallihevosten matala hirnunta taustalla.

Ennen kaikkea Max Maxin vahvuus oli kuitenkin ainutlaatuinen ja kuitenkin niin universaali tarina. Asfalttisoturin dystooppinen maailma, minimalistinen kerronta ja yksinkertainen juoni ovat pettämätön yhdistelmä, joka jättää tilaa myös katsojalle tulkita ja elää mukana. Mad Max oli menestys jo aikanaan, mutta varsinkin nykyaikaisten tehosteiden ja täyteen dramatisoitujen elokuvien rinnalla vähäeleisyys korostuu. Toki neljä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Ukkosmyrskyssä sitten eksyttiin hieman sivuraiteille ja lähdettiin rakentamaan koko perheen epiikkaa, mutta paketti pysyi vielä hyvin kasassa.

Mad Max oli kuitenkin trilogia, jonka ensimmäinen osa vuodelta 1979 tunnetaan Suomessa melko heikosti. Syy on yksinkertainen ja hyvä: väkivaltainen K18-elokuva jäi aikoinaan sensuurin rattaisiin ja siinä missä jatko-osia on näytetty televisiossa lukemattomat kerrat, on ykkösosa jäänyt meiltä unholaan. Äskettäin tämäkin epäkohta päästiin korjaamaan, kun Yle näytti vihdoin elokuvan teemaillassaan.

Australiassa ensimmäinen Mad Max noteerattiin kuitenkin isosti, kun se ilmestyi. Pienestä elokuvasta tuli yksi kaikkien aikojen tuottoisampia indie-elokuvia ja Mel Gibsonista iso tähti. Ykkösosa oli kuitenkin huomattavan paljon erilainen kuin tunnetut jatko-osansa. Monet Asfalttisoturin maailman hienouksista olivat vasta kehitteillä.

Mad Maxin isähahmo on George Miller, joka on ideoinut ja ohjannut kaikki osat. Tämä sydneyläinen lääkäri tutustui työssään jatkuvasti 60- ja 70-luvun väkivallan ja kaahailun seurauksiin. Kun Miller tutustui aivan 70-luvun alussa elokuvaharrastaja Byron Kennedyyn, päätti kaksikko tehdä lyhytelokuvan Violence in the Cinema, part 1. Siinä kertoja saarnaa ja parodioi pseudodokumentaarisin ja parodian keinoin, miten väkivallan katsominen vaikuttaa katsojien psyykeen. Samalla häneltä hakataan ruumiinjäseniä irti ja lopulta ajetaan yli.

Vuonna 1971 julkaistu elokuva sai runsaasti palkintoja australialaisilla filmifestareilla.

Dokumenttikokeilun jälkeen elokuvat jäivät moneksi vuodeksi, mutta vuosikymmenen lopulla Miller ja Kennedy löivät jälleen hynttyyt yhteen. Välissä ehti tapahtua paljon: maailmanlaajuinen öljykriisi 70-luvun alussa muistutti koko maailmaa, miten herkästi maailmanpolitiikassa järisee, kun öljyhanat menevät kiinni. Nyt kovin kaukaiselta tuntuva aika oli silloin kouriintuntuvaa australialaisilla huoltoasemilla, joissa letkuille oli pitkät jonot ja tappelut yleisempiä kuin Porin snagareilla. Miller on sittemmin muistellut, että ensimmäiset laukaukset ammuttiin vain viikkoa öljykriisin alkamisen jälkeen.

Epätoivoiset ja väkivaltaiset ihmiset ovat valmiita tekemään mitä vain, jotta heidän autonsa pysyvät liikkeessä – koska jos jää paikoilleen, jää jalkoihin.

Öljykriisin lisäksi maailmanpolitiikkaa väritti kylmä sota. Ydinaseilla nokittelu oli lähes arkipäivää, ja Kuuban ohjuskriisi oli tuoreessa muistissa. Lähi-idässä oli jo silloin levotonta, vaikka USA:n ja Irakin kahakat olivat vasta tulossa. Ei ollut lainkaan mahdoton ajatus, että jossain vaiheessa maailma repeäisi samalla tavalla kuin Mad Max -elokuvissa.

Projektille oli vaikea löytää rahoitusta, koska se ei vastannut australialaisten instituuttien käsitystä taiteellisesta elokuvasta. Miehet saivat itse juosta rahoittajien perässä ja kerätä taaloja pienistä puroista töitä tekemällä: George Miller sai paiskia sairaalassa ylimääräisiä työvuoroja ja välillä Byron Kennedykin osallistui talkoisiin ambulanssikuskina. Lopulta he saivat kokoon muutaman sata tuhatta. Vertailun vuoksi: pian julkaistava Mad Max: Fury Road maksoi sellaiset 100 miljoonaa.

Mad Max oli kömpelö ja halpa mestariteos

Ensimmäinen Mad Max oli amatöörimäinen tekele. Koska rahat olivat koko ajan tiukassa, piti lavasteissa ja kerronnassa olla luova. Visuaalisuudesta vastaava Jon Dowding on esimerkiksi myöhemmin myöntänyt, että ”lainasi” suuren osan lavasteista läheisen kaupan pihasta ja moni apunäyttelijä työskenteli kaljapalkalla.

Elokuvaa ei ollut varaa kuvata muualla kuin keskellä ei-mitään. Yhden tarinan mukaan Miller aikoi alun perin kuvata yksinkertaisemman tarinan nykypäivän väkivallasta, jonka jälkiä hän oli nähnyt lääkärinä enemmän kuin tarpeeksi. Kun tarinaa ei ollut varaa sijoittaa kaupunkiympäristöön, saivat Miller ja Kennedy päähänsä sijoittaa tarinan tulevaisuuteen, jolloin nuhruinen ympäristö oli luontevampi.

Elokuvan haasteellisuutta lisäsi tietenkin sekin, että autojen tuhoutumiset piti saada kuvattua yhdellä otolla, koska lisäautoihin ei ollut varaa. Miller uhrasi omankin autonsa elokuvalle.

Tämä olikin yksi syy sille, miksi elokuvasta tuli niin tolkuton hitti: puvustus ja lavastukset olivat taitavaa, lähes nerokasta työtä. Maailmanlopun tunnelma ja ahdistus olivat aidosti läsnä, vaikka alun perin Mad Max ei ollut samalla tavalla puhtaan post-apokalyptinen tarina kuten seuraajansa. Yhteiskunta oli järkkynyt ja luhistumassa, mutta ei mistään yksittäisestä suuresta katastrofista, kuten jatko-osissa. Mitään ei kuitenkaan selitetty puhki.

Juonellisesti Mad Maxin tarina on hyvin yksinkertainen, tai pitäisikö sanoa tehokas: kaupunkeja puolustavat poliisit ja maanteitä hallitsevat prätkäjengiläiset ajautuvat koston kierteeseen. Kun liikkuvan poliisin Max Rockatanskyn hyvä ystävä tapetaan, vetäytyy Max taistelusta ja yrittää ottaa etäisyyttä taisteluun. Hänen perheensä osuu kuitenkin jengiläisten tielle ja heidät murhataan raa’asti.

Max lähtee koston tielle. Hän astuu rajan yli sivistyksestä erämaahan niin henkisesti kuin myöhemmissä elokuvissa fyysisestikin.

Elokuvan pääosaa esitti nuori, tuntematon draamaopiskelija Mel Gibson, joka nousi tällä roolilla kohti tähtitaivasta. Mad Max henkilöityykin juuri häneen. Itse asiassa Gibson päätyi elokuvaan täysin sattumalta: hän tuli kaverinsa seuraksi koekuvauksiin rähjäisen näköisenä edellispäivän baaritappelun jäljiltä. Elokuvantekijät kaipasivat juuri sellaista ilmettä, joten Gibsonkin pyydettiin mukaan. Elokuva oli näyttelemistä opiskelleelle, 23-vuotiaalle Gibsonille vasta uran kolmas.

Täältäpäin on helppoa miettiä Mad Maxia yksittäisenä scifi-kokeiluna, mutta australialaiselle elokuvakulttuurille Mad Maxin merkitys jatko-osineen on huomattavasti suurempi. Järjestystä valvovassa auto-cowboyssa kiteytyi paljon aussilaista mielenmaisemaa. Western-vaikutteiden lisäksi elokuvan taustalla on tietenkin Australian oma siirtolaishistoria ja elokuvaa voidaankin jossain mielessä pitää ”austernien” jalosteena.

Eikä sovi unohtaa aavikkoa, joka on yhtä olennainen maisema Australiassa kuin metsä Suomessa. Aavikko on komea ja karu, tarvittaessa se kätkee ja pitää turvassa, mutta samalla se voi olla ihmisen pahin vihollinen.

Oma lukunsa ovat myös autot ja moottoripyörät, joilla on elokuvissa yhtä tärkeä rooli kuin ihmisillä. Mad Maxin omasta wikistä voi löytää tarkat listaukset elokuvan autoista. Elokuva myytiinkin ajatuksella, että Max on kesyttömien korpimaiden yksinäinen cowboy hevosensa kanssa. ”His only weapon – 600 hundred horses of fuel injected vengeance.” Autot ovat kuskien luonnollinen osa ja heidän ainoa aseensa. Rivien välissä George Miller jatkoikin nuoruusvuosiensa dokumentin teemoja, vaikka Mad Max ei ollutkaan moralistinen projekti.

Elokuva sai osansa murska-arvioista väkivaltaisena toilailuna, mutta enimmäkseen kriitikot huomasivat tuntemattomien tekijöiden luovuuden. Kassatulot puhuvat puolestaan: Mad Max tuotti sata miljoonaa taalaa ja se oli pitkään Guinnesin ennätysten kirjassa kaikkien aikojen tuottoisampana elokuvana tuotantokuluihinsa nähden, kunnes Blair Witch Project paineli ohitse vuosituhannen vaihteessa.

Elokuva ei jäänyt maailmalla huomaamatta, ja pian se pääsikin levitykseen jenkkimarkkinoille. Se viimeistään takasi, että Mad Maxista tuli koko maailman kulttielokuva. Ja kuten tiedetään, Mel Gibson jatkoi Mad Maxin ohella moneen muuhun suurelokuvaan jakamaan oikeudenmukaisuutta ja koiranpennun katsettaan.

Asfalttisoturi asetti elokuvasarjan riman korkealle

Muhkeasta menestyksestä ei voinut kuin seurata jatko-osa, ja se oli jopa varsin otollista: Mad Maxin elokuvan maailma oli täysin avoin uusille tarinoille, varsinkin kun George Miller siirsi tarinan lopullisesti maailmanlopun tuolle puolen.

Kuten sanottua, Asfalttisoturi on trilogian kehutuin osa ja aivan syystä. Elokuvan kuvasto on aivan omaa luokkaansa ja muodostunut esikuvaksi monelle. Ensimmäisen Mad Maxin jälkeen maailmassa ei enää muuta olekaan kuin erämaata. Maailma on ajautunut öljyn takia (ydin)sotaan, jonka seurauksena sivistyksen jäljelle jääneet rippeet ovat pienissä siirtolaiskunnissa ympäri autiomaata. Puutteen, köyhyyden ja aavikon lisäksi heitä piinaavat moottoripyörillä terrorisoivat villi-ihmiset.

Polttoaineesta on tullut maailman ainoa valuutta, ja sen eteen ollaan valmiita tekemään ihan mitä vain. Max kohtaa matkallaan romusta kasatun linnakkeen, jonka asukkailla on bensaa, mutta joiden vastarinta on heikentymässä heitä piirittävää moottoripyöräheimoa vastaan. Max päättää auttaa heitä vastineeksi bensasta. Hän hakee rekan, jonka avulla asukkaat voivat paeta polttoaineineen.

Kuten sarjan ensimmäinen osa, myös Aavikkosoturi seurailee tiukasti länkkärimuottia. Pahikset ovat kuin muinaisten elokuvien intiaaneja, julmia villejä jotka hätyyttelevät uudisasukkaiden pyrkimyksiä rakentaa rauhanomainen yhteiskunta. George Millerin taustatiimi meni kuitenkin varsin pitkälle pukiessaan pirulaisia. Heidän punkkarityylinsä irokeeseineen korostaa anarkiaa ja halua tuhota kaikenlainen orastava järjestys. Eikä siinä vielä kaikki: heimon johtaja, Lord Humungus, on pukeutunut kuin He-Man ja varastanut naamalleen Jason Voorheesin lätkämaskin. Pahiksen tiedottaja esittelee hänet autiomaan ajatollahina. On siinä tulkintojen sekamelskaa.

Millerin tiimi loi maailman, joka on sittemmin innoittanut lukemattomia elokuvia, kirjoja ja sarjakuvia. Elokuvassa on niin paljon yhteiskunnallista pohdintaa ja tasoja, että siitä voisi kirjoittaa kirjan.

Ukkosmyrsky jäi tihkusateeksi

Kakkososan ylistysten jälkeen menestystarinaa oli vaikea jatkaa, eikä siinä ihan onnistuttukaan: Ukkosmyrsky oli ihan kohtalainen suoritus, mutta olihan siinä jo koko perheelle tekemisen makua.

Asfalttisoturin maailma oli tarinallisessa mielessä kehittynyt melkoisesti ykkösosasta. Samoin Ukkosmyrskyssä Mad Maxin maailmaa on viety eteenpäin. Enää keskiössä ei ole ydintuhon seurausten kuvaaminen, vaan oma fantasiamaailmansa. Toki katsoja viedään edelleen rujolle aavikolle, jossa sivistyksen ulkopuolelle jääneet ovat vailla toivoa.

Jos Asfalttisoturissa tarkasteltiin ihmismieltä rujossa maailmassa ja taistelussa vähäisistä varannoista, siirtyy Ukkosmyrskyssä katse jo eteenpäin: tuleviin yhteiskunnan rakennelmiin ja kasvukipuihin.

Ukkosmyrskyn tarinan irrallisuuteen trilogiassa on hyvä syy. Alun perin kadonneista lapsista kertovan elokuvan piti olla filmatisointi William Goldingin romaanista Kärpästen herra. Siinähän joukko brittilapsia joutuu lento-onnettomuudessa autiolle saarelle ja sotivan maailman unohtamaksi. Ilman aikuisten valvontaa ja tietoa pelastumisesta pojista kuoriutuu joukko varsinaisia pirulaisia. Tarinaan haluttiin sankari, joka pelastaisi lapset. Sitten joku keksi ehdottaa Millerille, että tuo sankari voisi olla Mad Max.

Toinen merkittävä tekijä oli puolestaan Russell Hobanin romaani Riddley Walker, jonka mukaan poikia kuljettanut lentäjäkin on nimetty. Ja tokihan myös Peter Pan -tarinan kadonneilla lapsilla on lusikkansa sopassa.

George Millerin kanssa alusta asti mukana ollut tuottaja Byron Kennedy kuoli pari vuotta ennen elokuvan julkaisua, mikä tiettävästi vähensi Millerin kiinnostusta keskittyä elokuvaan. Häntä auttoi ohjauksessa George Ogilvie. Työnjako oli selkeä: Miller ohjasi taistelukohtaukset, Ogilvie loput.

Lopputulos oli melko vaisu. Elokuvasta tuli mukiinmenevä menestys, muttei edeltäjänsä kaltainen klassikko. Kasari-Mad Max jäi hyvillä mielin eläkkeelle.

Fury Road tuo Mad Max -maailmaan sarjakuvamaisuutta

Mad Max -hahmo haudattiin vuosiksi ja George Miller siirtyi muunlaisten elokuvien pariin, joista tunnetuin lienee possuhassuttelu Babe. Omien sanojensa mukaan hän alkoi tehdä elokuvia omille lapsilleen, eikä silloin ollut ihan soveliasta tarinoita maailmanlopusta ja murhaamisesta. Mutta lapset kasvoivat ja aikuistuivat, ja 90-luvun lopulla Mad Max alkoi taas kummitella ohjaajan mielessä. Käsikirjoitus valmistui lopulta 2000-luvun alussa, mutta elokuvaa ei päästy edes kuvaamaan.

Ensin produktio meni jäihin WTC-iskujen takia, jotka muun muassa vaikuttivat valuuttakursseihin Australian ja USA:n välillä.

Tässä vaiheessa Mel Gibsonkin oli vielä mukana kuvioissa. Ongelmat kuitenkin jatkuivat. Namibiassa touhu tyssäsi turvallisuusongelmiin ja sen jälkeen alkoi Irakin sota, joka sai elokuvan näyttämään poliittisesti värittyneeltä. Miller ei luovuttanut. Tuotantoa potkittiin liikkeelle taas muutama vuosi myöhemmin, ja hän sai mukaansa sarjakuvien (mm. Judge Dredd) kanssa työskennelleen Brendan McCarthyn, joka osallistui käsikirjoittamiseen sekä hahmojen ja autojen ideointiin.

Australia oli ykkösvalintana kuvauspaikaksi, mutta ilmasto teki Millerille kepposen: karu, ydinsodan hiillostama autiomaa joutui rankkasateen kouriin ja maailmanlopun kentästä tuli kukkaniitty. Prosessi saatiin kuitenkin onnellisesti käyntiin vuonna 2011, sittenkin Namibiassa. Mel Gibson sen sijaan jätettiin rannalle. Hänellä oli omat henkilökohtaiset ongelmansa, ja elokuvaan haluttiin nuorempi Max. Valinta oli ehdottomasti oikea. Konkarinäytteljän kanssa tuotokseen olisi väkisinkin tullut jäähdyttelyn makua.

Tom Hardy kiinnitettiin osaan jo muutama vuosi sitten, mutta viivästysten takia hän ehti tehdä Yön ritarin paluun Bane-roolinsa ja tulla huomattavasti tunnetummaksi. Hardy on ennakkoon ajatellen erinomainen valinta uudeksi Mad Maxiksi. Hän edustaa myös konkreettisesti uutta sukupolvea, sillä Hardy syntyi samoihin aikoihin kuin ensimmäisen Mad Maxin kuvaukset alkoivat.

George Miller on paljastanut, että Fury Roadin jälkeen tulee lisää jatko-osia. Seuraava elokuva, Furiosa, kuvattiinkin samaan aikaan Fury Roadin kanssa. Myös Hardy on kertonut näyttelevänsä ”useammassakin jatko-osassa”. Warner Bros. Pictures ei ole kuitenkaan suostunut vahvistamaan saagan jatkumista: studio odottelee, minkälaisen vastaanoton elokuva saa ja miten hyvin se tuo takaisin kuvauksiin sijoitetun dollarikasan.

Ainakin trailerien perusteella uuteen Mad Maxiin on onnistuttu tuomaan kaivattua päivitystä Fury Roadilla. Onneksi: klassikkosarjaa on turha lähteä jatkamaan, ellei niihin löydy tuoretta näkökulmaa, varsinkin näin pitkän ajan jälkeen. Miller näyttääkin lähteneen ajan hengen mukaisesti sarjakuvan maailmaan: Fury Road on visuaalisesti vahva, realistisuus on korvattu näyttävyydellä, ja maailmanlopun tunnelmaa höystetään huumorilla. Minimalismi on tiessään ja luontokin näyttää olevan entistä vahvemmin ja näyttävämmin läsnä ja ihmiskuntaa vastaan. Trailerien lopputulos on jopa oopperamainen, eikä pelkästään mahtipontisen musiikin ansiosta.

Taustalla on syvällisempikin filosofia: Miller on halunnut noudattaa vanhan mestarin Alfred Hitchcockin ohjetta, jonka mukaan elokuvan visuaalisuuden pitää olla niin hyvin tehty, että ”japanilaiset ymmärtävät tarinan ilman tekstityksiä”. Fury Roadin käsikirjoitus syntyikin alun perin story boardina, ilman ensimmäistäkään repliikkiä. Kunnianhimoa siis riittää, mutta toivottavasti Millerin visuaalinen intoilu toimii paremmin kuin vaikkapa Wachowskin sisaruksilla.

Mad Max: Fury Roadin mainoksien on luonnollisesti pitänyt herätellä myös uuden sukupolven kiinnostusta. Post-apokalyptinen maailma tehdään nopeasti selväksi: Comic Conin trailerin alussa uutisankkurin ääni kertoo veden loppumisesta ja kuvan etualalla kipittää kaksipäinen salamanteri. Keskellä kuvaa pönöttävät Mad Max ja ruosteinen, tuunattu auto. Maailma on tulta ja verta, Max sanoo, ja pian hiekka pöllyää ja autot rätisevät. Ihan selvää ei ole, kuka tässä on hullu: Max vai kaikki muut.

Elokuvan jengiläiset ovat taas astetta psykopaattisempia ja sadistisempia. Maailma on lopuillaan, paitsi että monelle elokuvaa odottavalle ollaan itse asiassa uuden maailman äärellä.

Kutkuttavan ristiriitainen tunne.

Teksti: Henri Lassander