Taalat taskuun, Dick & Jane
En ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi, että IT-kuplan poksahtaminen ja syyskuun yhdennentoista tapahtumat olivat ajallisesti niin lähellä toisiaan. Epäilen kuitenkin, että yhteensattuma teki talouskriisistä Yhdysvalloissa suuremman trauman kuin Euroopassa. Viime aikoina on tehty monta elokuvaa joissa inhimilliset pukumiehet yrittävät paeta dynaamisten suuryritysten orjuudesta kodin ja perheen huomaan: In Good Company ja Elizabethtown tulevat ensimmäisenä mieleen. Oli vain ajan kysymys ennen kuin myös Jim Carrey kävisi aiheeseen käsiksi. Mies on valinnut vuosikausia huutamiskomedioidensa lomassa projekteja, joissa hän saa keskittyä kuminaamahuumorin sijasta amerikkalaiseen yhteiskuntaan.
Taalat taskuun, Dick & Jane ei kylläkään ole mikään Truman Show. Vaikka kukaan normaali ihminen ei tainnut nähdä Carreyn sentimentaalista sankaridramediaa The Majestic, tässä liikutaan taas sillä alueella. Kun Dick ja Jane Harper menettävät samana päivänä työpaikkansa, ylemmän keskiluokan huvilaidylli paljastuu huteraksi rakennelmaksi. Konkurssin takana on talousrikollisuutta, white collar crime, mutta kun muutenkin on lama päällä, duuneja ei kauluspaitarikoksen kauluspaitaiselle uhrille löydy edes kaupan kassalta. Vaikka tarina etenee lämminhenkisen komedian keinoin, perhe pääsee kokeilemaan todellista köyhyyttä: nälkää ja soppakeittiötä, suojattomuutta ja väkivaltaa, rumuutta ja likaisuutta. Suojellakseen nuorta poikaansa kodittomuuden nöyryytyksiltä, pariskunta ajautuu lopulta rikoksen tielle.
Jim Carreyn ja Téa Leonin rakastava pariskunta pitää elokuvaa tähän pisteeseen asti erinomaisesti kasassa, vaikka käsikirjoituksen laatu horjahtelee. Sitten suomalaiskatsojan epämääräinen deja vu saa selityksensä. Tässä elokuvassa ei ole vain Nousukauden elementtejä, siinä on sen ongelma – pakonomainen tarve ratkaista rikoksia ja kostaa kavaltajille. On itsestään selvää, että Harperin perheen on lopulta palattava kaidalle polulle, mutta sankarillinen ”viimeinen keikka” olisi saanut sisältää edes pari yllätystä.
Päädyn hämmästelemään lähinnä elokuvan heikkoa loppua. Kuinka käsikirjoitus, joka on verrannut Harpereiden tilannetta meksikolaisten maahanmuuttajien turvattomaan elämään yhteiskunnan reunamilla, voi päästää heidät takaisin kaidalle polulle ilman mitään laillisia seurauksia? Hyvikset selviävät, paha saa palkkansa, eikä kumpaakaan jaksa oikein uskoa. Maailma on aika paha paikka jos edes fiktiossa ei kyetä keksimään uskottavaa onnellista loppua kaiken menettäneille perheille. Ehkä elokuvan viesti onkin, ettei kierre lopu koskaan. Käsikirjoituksen viimeinen sana kiteyttää komedian traagisen alavireen.
– Ai sinulla on uusi työpaikka vai? Mikäs firma se on?
– Sen nimi on Enron.
Teksti: Johanna Koljonen / Nöjesguiden
Taalat taskuun, Dick And Jane (USA 2005) Ohjaus Dean Parisot Käsikirjoitus Judd Apatow, Nicholas Stoller ja Peter Tolan Pääosissa Jim Carrey, Téa Leoni, Richard Jenkins, Alec Baldwin 90 min
