Tenacious D: Maailman paras rokkibändi

Pikkurooleissa pitkään poukkoillut Jack Black jäi ensimmäisen kerran kunnolla mieleen Uskollisen äänentoiston levykauppiaana ja sittemmin School of Rockin liimatukkaisena opettajana. Huumoribändi Tenacious D:n toinen jäsen oli valkokankaalla hauska, mutta jotain jäi aina puuttumaan. ”Jos hän vain saisi tehdä elokuvan oman mielensä mukaan”, ajattelin. Nyt toiveeni on täytetty ja Tenacious D – maailman paras rokkibändi on saapunut teattereihin.

Mistä suuret odotukset? Ehkäpä siitä, että Tenacious D:n jo vuosia sitten ilmestynyt levy on hienointa huumorirokkia pitkään aikaan. Tömäkän rokkaamisen ja tyhmänhauskojen sanoitusten yhdistäminen on vaativa temppu, joka onnistuu vain kaikkein taitavimmilta. Oli siis syytä odottaa, että elokuva kohoaisi aivan samalle älyttömyyden tasolle kuin alansa legendat Blues Brothers, Spinal Tap ja Wayne’s World.

Kävi vähän toisin. Luulot otetaan pois heti animoidun alkufilmin aikana, joka on muuten Ren & Stimpyn luoneen John Kricfalusin käsialaa. Katsoja viritetään hienovaraisella tötsyt ja pieru -yhdistelmällä sopivaan mielenlaatuun loppuelokuvaa varten. Likimain samalla tasolla kruisaillaan loput puolitoista tuntia, ja vaikka mukaan mahtuu monta hauskaa hetkeä, tuntuu kokonaisuus löysältä kuin kroonikon vatsa.

Kyllä, Meat Loaf Jack Blackin isänä on hauska tempaus, ja sitä paitsi MF saa lurauttaa pätkän. Saman tekee myös itsenään esiintyvä Ronnie James Dio, mutta hänen visiittinsä jää kovin lyhyeksi. Elokuvassa käy piipahtamassa myös muita tuttuja naamoja. Ben Stiller on rokkikaupan myyjä, Dave Grohl demoni (kuten Tributen musiikkivideossa aikanaan) ja Jackin ja Kylen aikanaan yhteen saattanut Tim Robbins mystinen taikaplektran tavoittelija (jolla on kyllä aika hauskoja gageja).

Ai niin, taikaplektra. Elokuvalla on tosiaan myös juoni, joskin se on vedetty tarkoituksella McKeen hanurista. Jack Black ja Kyle Gass ovat rokkiherruudesta haaveilevia luusereita. Sen saavuttamiseen he tarvitsisivat myyttisen kohtalon plektran, jolla Jimi, Angus ja Eddie ovat kepittäneet. On vaikeuksia, opastajia, sisäisiä haasteita… kaikkea, mitä kasvava nuori ei rokkielokuvalta kaipaa. Mukaan on ripoteltu vähän Vaarallista tehtävää ja Kellopeli Appelsiini -kohtaus (joka on kyllä aika hauska).

Tärkeintä Tenacious D -elokuvassa on tietenkin musiikki, ja senkin kanssa ollaan vähän kiikun kaakun. Leffassa kirjoitetaan bändin historiaa uusiksi. Siinä viitataan tuttuihin tapahtumiin, kuten kalupunnerruksiin, Dion asema ylijumalana ja rokkitaistelu demonia vastaan. Kaikki biisit ovat kuitenkin uusia, mikä on toisaalta tylsää ja toisaalta hienoa. Tavallaan haluaisin nautiskella tutuista esityksistä, mutta jos mukana ei olisi mitään uutta, nalkuttaisin varmaan vanhan ja turvallisen tien valitsemisesta. Omien biisien lisäksi leffassa soivat ainakin Won’t Get Fooled Again ja Holy Diver, jotka sopivat mukaan kuin koulupuku Youngin veljeksille.

Jackille ja Kylelle taisi käydä se, mitä äiti aina varoitteli: jos ei varo mitä toivoo, toive voi toteutua. Vaikka Jack Black on edelleen hauska kaveri ja Tenacious D rokkaa yhä yhdellätoista, elokuvasta olisi voinut tulla parempikin.