Uusimmat

Tuuli nousee on animemestarin takuuvarma jäähyväistyö

03.04.2014 08:45 Muropaketin toimitus

Tuuli nouseeAlkuperäisnimi: Kaze Tachinu
Ensi-ilta: 4.4.2014
Ohjaaja: Hayao Miyazaki
Suomenkielisen version ohjaaja: Pekka Lehtosaari
Käsikirjoittaja: Hayao Miyazaki
Pääosissa (japani): Hideaki Anno, Miori Takimoto, Hidetoshi Nishijima, Masashiko Nishimura, Stephen Alpert
Pääosissa (suomi): Toivo Aaron Kallio, Myy Lohi, Tuukka Leppänen, Santeri Kinnunen, Jukka Voutilainen
Elokuvan pituus: 126 minuuttia
Ikäraja: 7
Idea: Hayao Miyazaki nostalgisoi lentokoneita ja niiden tekijöitä.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Poika uneksii lentämisestä. Siten voisi tiivistää ison osan animelegenda Hayao Miyazakin urasta ja elokuvista: lapsia, toiveita ja lentäviä laitteita. Niitä on täynnä myös Tuuli nousee, joka näyttäisi jäävän hänen viimeiseksi elokuvakseen.

Monikymmenvuotisen uran käsikirjoittajana, animaattorina ja ohjaajana tehnyt Miyazaki, 73, on ilmoittaunut ettei hän tämän jälkeen enää tee uusia elokuvia. Niinpä useimmissa arvioissa – myös tässä – on melankolinen sävy ja pohdiskelua siitä, miten uutuuskuva asettuu osaksi taiteilijan kokonaistuotantoa.

Keskivaiheille, sanoisin. Toisaalta pitää muistaa, että keskiverto Miyazaki-elokuva on kiinnostavampi kuin keskivertoelokuva yleensä. Miksikö? Koska Hayao Miyazakilla on niin uskomaton kuvan tuntu. Kuvien yksityiskohtiin voisi uppoutua tuntikausiksi, vaikka se on kai melkein kiellettyä, koska elokuvat ovat kertomuksia. Pah, sanon minä.

Tuuli nousee

Tuskin kukaan muu näkee ja esittää lentokoneita samanlaisella, yhtä rakastavalla tavalla. Miyazakille paperilentokoneen taitteleminen tai propellin piirtämä tiivistepyörre on ainakin yhtä tärkeää kuin ihmishahmojen liike.

Sen kääntöpuolena ihmisten tarinat ovat välillä yhtä hattaraisia kuin tiivistepyörteet. Tällä kertaa ristiriita on tavallista silmiinpistävämpi, sillä Tuuli nousee perustuu jossain määrin tositapahtumiin.

Jiro Horikoshi (Hideaki Anno/Toivo Aaron Kallio) uneksii lentämisestä. Valvemaailmassa Jirosta ei koskaan tule pilottia, mutta taitava lentokonesuunnittelija kylläkin. Kuten unessa kohdattu italialainen Giovanni Battista Caproni asian muotoilee, lentokoneet ovat ”kaunis unelma josta insinöörit tekevät todellisuutta”.

Horikoshin saavutukset lentokoneiden parissa ovat ilmeisesti enemmän tai vähemmän todenmukaisia, mutta rakkaustarina Nahoko Satomin (Miori Takimoto/Myy Lohi) kanssa on keksitty. Totuudellisuudella ei sinänsä ole itseisarvoa elokuvan onnistumisen kannalta, mutta se synnyttää hankalan jännitteen toista maailmansotaa edeltävän Japanin kuvauksen ja yltiöromanttisen parisuhteen välille.

Tuuli nousee

Ehkä sellaisesta on turha napista, sillä Miyazaki taitaa olla romantikko tai fatalisti, jonka elokuvissa nähdään usein yksinäisiä sankareita, vanhan hyvän ajan mekaanisia koneita ja sodan uhka vaanimassa nurkan takana.

Jos tarinaa vertaa vaikkapa Totoroon tai Porco Rossoon, joissa on molemmissa samantapaisia elementtejä, niissä elokuvan maailmalle jää enemmän tilaa hengittää ilman että todellisen maailman tapahtumat jotenkin tunkeutuvat sotkemaan kuvaa.

Toisaalta taas elokuvassa kuvattu hurja maanjäristys, joka tapahtui oikeastikin vuonna 1923, toimii aivan täydellisesti sellaisena setpiece-kohtauksena, joita Miyazakin elokuvissa on totuttu näkemään. Toisaalta ja toisaalta – olisipa tällaisia hetkiä enemmän ja tarinaa vähemmän, jos ymmärrätte mitä ajan takaa.

Minkäänlaista epäselvyyttä ei ainakaan jää siitä, mitä mieltä ohjaaja-käsikirjoittaja on Japanista toisessa maailmansodassa. Yhdessä vaiheessa sivuhenkilö kiusoittelee Horikoshia sanomalla ”Täälllä voi unohtaa Mantsurian”, jonka Japani tuohon aikaan oli miehittänyt.

Tuuli nousee

Horikoshi itse tuhisee ”Tämä ei ole sivistysvaltion toimintaa” ja unessa nähtävä Caproni kuvailee sotakoneiden toimintaa sanomalla ”Ne pommittavat viholliskaupunkia ja suurin osa ei palaa.” Repliikit ja tapahtumat ovat sitä paitsi linjassa sen kanssa, miten Miyazaki on kuvannut sotaa aiemmissa elokuvissaan. Kyllä, Tuuli nousee tekee asesuunnittelijasta sankarihahmon, mutta vain siksi, että hän rakastaa lentokoneita. Se on Miyazakin elokuvissa aina hyvä asia.

Tuuli nousee ei ole kuolemanvakava koko ajan. Huumorin pilkahduksia kuullaan ääniraidalla – kovin ihmismäisesti puksuttavia lentokoneita täällä – ja nähdään pienissä yksityiskohdissa, kuten lentokonetehtaan pomon hiukset, jotka lepattavat kuin linnun siivet.

Kokonaisuutena jälkimaku on suru- muttei raskasmielinen. Melankolia, menneen maailman perään haikaileminen tuntuu kirpeän selvästi. Ehkä se on soveliasta, jos Tuuli nousee tosiaan jää Hayao Miyazakin viimeiseksi elokuvaksi.

Arvio perustuu japaninkieliseen versioon.

PlusMiinusNolla
+ Lentäminen ja Miyazaki ne yhteen sopii
– Tarinan naiivi sävy ja historiallinen realismi eivät oikein mätsää

Muropaketin uusimmat